American Experience

The Drity

kuivuus iski ensin maan itäosaan vuonna 1930. Vuonna 1931 se siirtyi kohti länttä. Vuoteen 1934 mennessä se oli muuttanut Suuret tasangot autiomaaksi. ”Jos haluat, että sydämesi särkyy, tule vain tänne”, kirjoitti Ernie Pyle, kiertelevä toimittaja Kansasissa, aivan Oklahoman rajan pohjoispuolella, kesäkuussa 1936. ”Tämä on pölymyrskyjen maa. Tämä on surullisin maa, jonka olen koskaan nähnyt.”
Dust Bowl sai nimensä 15. huhtikuuta 1935, Black Sundayn jälkeisenä päivänä. Uutistoimisto AP: n toimittaja Robert Geiger matkusti läpi alueen ja kirjoitti: ”kolme länsimaisen Maanviljelijän kielellä kipeän tuttua sanaa hallitsevat elämää mantereen tomumaljassa – jos sataa.”Termi tarttui, levisi radiolähetyksiin ja julkaisuihin, yksityisiin kirjeisiin ja julkisiin puheisiin.
The Soil Conservation Service käytti termiä kartoissaan kuvaamaan ” Kansasin läntistä kolmannesta, kaakkoista Coloradoa, Oklahoman Panhandlea, Pohjoista kahta kolmasosaa Texasin Panhandlesta ja koillista New Mexicoa.”SCS Dust Bowlin alue käsitti jonkin verran ympäröivää aluetta, joka kattoi kolmanneksen suurista tasangoista, lähes 100 miljoonaa eekkeriä, 500 mailia x 300 mailia. Geigerin arvellaan viitanneen William Gilpinin aikaisempaan kuvaan tasangoista, kun hän oli verrannut suuria tasankoja hedelmälliseen, vuorten reunustamaan kulhoon. Asukkaat vihasivat merkkiä, jonka arveltiin osaltaan heikentävän alueen kiinteistöarvoja ja liiketoimintanäkymiä.
yksin kuivuus ei aiheuttanut mustia lumimyrskyjä. Vaikka alueella on väistämättömiä kuivia kausia, joita esiintyy noin 25 vuoden välein, kuivuuden ja maan väärinkäytön yhdistelmä johti Dust Bowl-vuosien uskomattomaan tuhoon. Eteläisten tasankojen maa oli alun perin ruohojen peitossa, jotka pitivät hyvää maata paikoillaan, ja uudisasukkaat, jotka toivat viljelymenetelmänsä mukanaan, kun he asuttivat aluetta. Vehnäsadot, joilla oli suuri kysyntä ensimmäisen maailmansodan aikana, kuluttivat pintamaan loppuun. Karja-ja lammaslaumojen ylilaiduntaminen riisui läntiset tasangot suojastaan. Kun kuivuus iski, maa vain puhalsi tuulessa.
erään oklahomalaisen naisen kirje, joka julkaistiin myöhemmin Reader ’ s Digest-lehdessä, muistelee vuoden 1935 kesäkuuta. ”Täällä ei-kenenkään-maan tomun peittämässä autiossa tilassa, jossa meillä on päässämme sävyiset hattumme, nenäliinat kasvojemme ylle sidottuina ja vaseliinia sieraimissamme, olemme yrittäneet pelastaa kotiamme Tuulen puhaltamalta pölyltä, joka tunkeutuu kaikkialle, minne ilma voi mennä. Tehtävä on lähes toivoton, sillä harvoin tulee päivä, jolloin pölypilvet eivät jossain vaiheessa vyöry yli. ”Näkyvyys” lähestyy nollaa ja kaikki peittyy jälleen lietemäiseen kerrostumaan, joka voi vaihdella syvyydeltään kalvosta keittiön lattian todellisiin väreilyihin.”
vuoden 1935 alusta alkaen luotiin liittovaltion suojeluohjelmia Pölymaljan kunnostamiseksi ja muutettiin alueen perustaviljelymenetelmiä kylvämällä alueita ruoholla, pyörivillä viljelmillä ja käyttämällä varjostus -, kaistale-kyntöä ja istuttamalla puiden ”suojavöitä” Tuulen katkaisemiseksi. Maanviljelijät olivat puolustuskannalla, kun ulkopuoliset arvostelivat heidän viljelymenetelmiään. Vasta kun heille maksettiin palkkaa, he alkoivat soveltaa uusia viljelytekniikoita käytäntöön. Heidän ansaitsemansa dollari eekkeriä kohti merkitsi usein eroa sen välillä, että he saattoivat viipyä hieman kauemmin tai joutua hylkäämään maansa. Historioitsija Robert Worster kirjoittikin, että ”1930-luvun pölymyrskyjen perimmäinen merkitys oli se, että koko Amerikka, ei vain tasangot, oli pahasti epätasapainossa luonnonympäristönsä kanssa. Rajaton optimismi tulevaisuudesta, huoleton piittaamattomuus luonnon rajoista ja epävarmuuksista, kritiikitön usko Kaitselmukseen, omistautuminen itsensä kasvattamiselle-kaikki nämä olivat sekä kansallisia että alueellisia piirteitä.”