Fobian
yli 10 miljoonaa aikuista kärsii Yhdysvalloissa jonkinlaisesta fobiasta, kertoo Yhdysvaltain mielenterveysinstituutti. Nämä liioitellut pelot-olivatpa ne sitten hämähäkkejä, neulasia (KS.sivu 100), käärmeitä, korkeita paikkoja, sosiaalisia tilanteita (KS. sivu 92) tai jopa julkisia tiloja (KS. sivu 94) – voivat tulla niin kuluttaviksi, että ne häiritsevät jokapäiväistä elämää.
hyvä uutinen on se, että viime vuosikymmenten aikana psykologit ja muut tutkijat ovat kehittäneet tehokkaita käyttäytymis-ja lääkehoitoja fobiaan sekä teknisiä interventioita.
nyt tutkijat ottavat seuraavan askeleen, sanoo psykologi ja fobiatutkija Arne Öhman Ruotsin Karoliinisen instituutin kliinisen neurotieteen osastolta. He käyttävät neuroimaging tekniikoita, kuten positroniemissiotomografia (PET) ja toiminnallinen magneettikuvaus (fMRI) ymmärtää aivojen piiri, joka taustalla fobia ja mitä tapahtuu aivoissa hoidon aikana.
he ovat havainneet, että mantelitumake–pieni, mantelinmuotoinen rakenne keskellä aivojen ohimolohkoja–on avaintekijä, ja että mantelitumakkeen ja siihen liittyvien aivorakenteiden toimintahäiriöt voivat aiheuttaa monia fobioita. Silti tutkijat eivät ole vielä selvittäneet yksityiskohtia siitä, miten tämä tapahtuu.
”heti kun tiedämme enemmän siitä, mitä aivoissa tapahtuu, voimme hienosäätää hoitoa”, Öhman sanoo.
pelon biologia
kaikki fobiat ovat ahdistuneisuushäiriöitä, jotka niputetaan samaan luokkaan muun muassa posttraumaattisen stressihäiriön ja paniikkihäiriön kanssa. Ja ahdistuneisuushäiriöt perustuvat pohjimmiltaan pelkoon.
”se, mitä tiedämme pelon neurokirurgiasta ja aivopohjasta, tulee alun perin eläintutkimuksesta”, sanoo psykiatri Scott Rauch Harvard Medical Schoolista. Yli 30 vuotta kestäneissä tutkimuksissa onkin selvitetty pelon neurologisia perusteita laboratoriorotilla.
työjuhdan paradigma on ollut pelon ehdollistaminen / pelon sukupuuttomalli, Rauch selittää. Tässä mallissa tutkijat ehdollistavat rotat pelkäämään neutraalia ärsykettä, kuten tiettyä sävyä, parittamalla sen johonkin aversiiviseen, kuten sähköiskuun. Myöhemmin tutkijat voivat ”sammuttaa” tämän pelon soittamalla äänensävyä toistuvasti ilman siihen liittyvää järkytystä. Tutkijat voivat käyttää elektrodeja tallentamaan elektrofysiologista aktiivisuutta rottien aivoissa pelon ehdollistamisen tai sukupuuton aikana.
”tämän paradigman avulla olemme viimeisten 25 vuoden aikana kyenneet paikantamaan melko tarkasti, mistä etsiä pelkoa aivoissa”, sanoo New Yorkin yliopiston psykologi Joseph LeDoux, Ft, joka on tämäntyyppisen tutkimuksen uranuurtaja.
he ovat paikantaneet mantelitumakkeen. LeDoux ja muut ovat havainneet, että mantelitumakkeeseen ja sieltä pois johtaa kaksinkertainen reitti. Yksi polku johtaa suoraan pelottavasta aistiärsykkeestä-kuten käärmeen näkemisestä tai äänekkään rysähdyksen äänestä-mantelitumakkeeseen vain muutamassa tuhannesosasekunnissa. Toinen, hitaampi reitti kulkee ensin ylempään aivokuoreen ennen mantelitumakkeen saavuttamista.
”lyhyempi reitti on nopea mutta epätarkka”, LeDoux selittää. ”Jos pommi räjähtää, et ehkä pysty nopeasti arvioimaan mitään äänen aistittavista ominaisuuksista, mutta voimakkuus riittää laukaisemaan mantelitumakkeen. Jos tiesitte pommeista paljon, voitte arvioida vaaran aivokuoren kautta, mutta se kestää kauemmin.”
nopea reitti on siis aivojen varhaisvaroitusjärjestelmä, selittää LeDoux, ja johtaa pelon fyysisiin ilmenemismuotoihin, kuten laukkaavaan sydämeen ja hikisiin kämmeniin. Toinen polku voi ohittaa ensimmäisen ja johtaa joko tietoisiin pelon tunteisiin tai pelottomuuteen. Tällaiset tutkimukset ovat saaneet tutkijat uskomaan, että fobiat ja muut ahdistuneisuushäiriöt johtuvat jonkinlaisesta mantelitumakkeiden ja niihin liittyvien aivoalueiden toimintahäiriöstä.
siirtyminen ihmiseen
tutkijoiden eläinkokeista oppimat yksityiskohdat ja mittakaava ovat Rauchin mukaan poikkeuksellisia. ”Haittapuolena on kuitenkin se, että oppimastaan joutuu ekstrapoloimaan ihmisiin ja erityisesti ahdistuneisuushäiriöistä kärsiviin ihmisiin”, hän sanoo.
joten noin vuosikymmen sitten tutkijat alkoivat yrittää tutkia ihmisten vastaavia prosesseja käyttäen aivojen kuvantamistekniikkaa, kuten PET-ja fMRI-tekniikkaa.
heidän löytämänsä asiat ovat jo johtaneet siihen, että monet ahdistuneisuushäiriöt, erityisesti pakko-oireinen häiriö ja traumanjälkeinen stressihäiriö, ymmärretään paremmin.
harvemmissa tutkimuksissa on keskitytty fobioihin, Rauch sanoo: ”siellä saadut tiedot ovat hieman vähemmän kehittyneitä ja tulokset vähemmän yhtenäisiä.”Ensimmäiset tutkimukset 1990-luvun alusta ja puolivälistä olivat oireenmukaisia tutkimuksia: tutkijat näyttivät esimerkiksi käärmefobiselle ihmiselle käärmeen tai käärmeen kuvan ja tutkivat sitten PET-kuvien avulla aivojen reaktiota.
”heuristisesti oli vetoavaa uskoa, että nämä foobiset häiriöt liittyisivät mantelitumakkeen kautta kulkevan pikataipaleen poikkeavuuksiin”, Rauch sanoo. Mutta itse asiassa varhaisimmat tutkimukset-kuten Rauchin vuonna 1995 tekemä tutkimus arkistossa yleisen psykiatrian (Vol. 52, nro 1, sivut 20-28) – ei löytänyt todisteita mantelitumakkeen aktivoitumisesta, vaikka jotkin mantelitumakkeen kanssa kommunikoivat aivokuoren alueet olivat aktiivisia.
mittaus-ja koetekniikoiden kehittyessä viimeisen vuosikymmenen aikana myös löydökset ovat kuitenkin kehittyneet. Esimerkiksi fMRI toimii nopeammin kuin PET-kuvat, joten tutkijat voivat tutkia aivojen reaktiota ärsykkeisiin kapeammalla aikajänteellä, Rauch selittää. Vuonna 2003 julkaistussa tutkimuksessa Neuroscience Letters (Vol. 348, nro 1, sivut 29-32), esimerkiksi psykologi Wolfgang Miltner ja hänen kollegansa Friedrich Schillerin yliopistossa Saksassa käyttivät fMRI: tä tutkiessaan hämähäkkien fobioita, kun he katsoivat kuvia hämähäkeistä, käärmeistä ja sienistä. Tällä kertaa tutkijat havaitsivat, että mantelitumake oli aktiivisempi hämähäkkifobioissa kuin verrokkiryhmässä.
muut tutkijat ovat havainneet, että pelkoärsykkeiden ”peittäminen” niin, että osallistujat näkevät sen, mutta eivät ole tietoisesti tietoisia siitä, tuottaa mielenkiintoisia tuloksia. Vuonna 2004 Emotion-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa (Vol. 4, nro 4, sivut 340-353), Öhman kollegoineen väläytti 16 käärme-ja hämähäkkifobiaa, joissa oli käärmeen ja hämähäkin kuvia, joita jokaista seurasi neutraali kuva. Esitys oli niin nopea, että osallistujat eivät tietoisesti tienneet nähneensä käärmettä tai hämähäkkiä. Seuraavaksi tutkijat odottivat tarpeeksi kauan, että osallistujat rekisteröivät tietoisesti pelätyt ärsykkeet ennen neutraalien esittämistä.
tutkijat havaitsivat, että kun ajoitus ei sallinut tietoista tiedostamista, mantelitumake reagoi sekä fobisiin että pelkoon liittyviin ärsykkeisiin (pelkoon liittyvät ärsykkeet olivat käärmekuvia hämähäkkifobikoille ja päinvastoin). Mutta kun ajoitus salli tietoisuuden, mantelitumake reagoi vain foobisiin ärsykkeisiin. Tämä viittaa Öhmanin mukaan siihen, että mantelitumake reagoi välittömästi kaikkeen, mikä saattaa olla uhkaavaa, mutta se, että kun aivojen muita alueita on enemmän aikaa käsitellä, tukahduttaa mantelitumakkeen ensireaktion.
lopulta osa tutkijoista on alkanut tarkastella erityisesti sitä, mitä aivoissa tapahtuu fobiahoidon aikana ja sen jälkeen. Psykologit Tomas Furmark, Ft, Mats Fredrikson ja heidän kollegansa Uppsalan yliopistossa Ruotsissa tutkivat PET-kuvien avulla 18 sosiaalifobiasta kärsivän ihmisen aivotoimintaa, kun ihmiset puhuivat ryhmän edessä. Sitten kolmannes osallistujista sai yhdeksän viikkoa kognitiivis-behavioraalista hoitoa, kolmannes sai selektiivistä serotoniinin takaisinoton estäjää sitalopraamia ja kolmannes ei saanut lainkaan hoitoa. Tutkijat testasivat potilaat uudelleen käyttäen samaa julkista puhetehtävää, yhdeksän viikon kuluttua ja uudelleen vuoden kuluttua. He havaitsivat, että mantelitumakkeiden ja niihin liittyvien aivokuoren alueiden aktivoituminen yhdeksän viikon kohdalla voisi ennustaa, kenen ihmisten oireet paranisivat vuoden kuluttua.
vaikka kaikki nämä havainnot muokkaavat tutkijoiden käsitystä niistä aivojen osista, jotka aiheuttavat fobiaa, Kuva on kaikkea muuta kuin täydellinen.
”Tämä on tulevaisuuden kannalta kriittinen tutkimusalue”, Rauch sanoo.