Francis A. Gross Golf Club
Nimi: kenttä on nimetty Francis A. Grossin mukaan, joka oli puistokomissaari 32 vuotta vuosina 1910-1949 ja puiston hallituksen puheenjohtaja 1917-1919 ja 1936-1948. Hän oli niin tiiviisti yhteydessä puistoihin, että ansaitsi lempinimen ”Mr. Park Board.”Puiston johtokunta päätti nimetä golfkentän Grossille 5. marraskuuta 1947, mikä tuli Grossille täytenä yllätyksenä. Siihen asti kenttää kutsuttiin Armour-Golfkentäksi maa-alueen omistaneen lihanpakkausliike Armourin & yrityksen mukaan. Muutaman kuukauden ajan vuonna 1925 johtokunta nimesi kentän uudelleen St. Anthonyn Golfkentäksi, mutta palasi alkuperäiseen nimeen.
Francis A. Gross
Gross sekaantui puistokysymyksiin vuonna 1909, jolloin pankkiirina Pohjois-Minneapolisissa hän oli Webber Parkin (silloisen Camden Parkin) perustamisen johtavia kannattajia. Hänen kannanottonsa puistojen puolesta tuossa naapuruston katkerasti jakaneessa keskustelussa jäi puiston johtokunnan mieleen seuraavana vuonna, kun Charles Johnson luopui paikastaan komissiossa. Puiston hallitus ei katsonut muita ehdokkaita ja valitsi yksimielisesti tuolloin 40-vuotiaan Grossin täyttämään Johnsonin kaudesta jäljellä olevat seitsemän kuukautta. (Johnson erosi tehtävästään, kun hänet palkattiin puiston johtokunnan refectories-johtajaksi, joka oli yksi harvoista puistokomissaareista, joka myöhemmin työskenteli puiston johtokunnassa.)
Tämä oli ensimmäinen niistä neljästä kerrasta, kun muut komissaarit valitsivat Grossin täyttämään paikkoja johtokunnassa eroamisten tai Harry Cramerin paikan tapauksessa 1926 kuoleman vuoksi. Gross valittiin myös neljälle kuusivuotiskaudelle, mutta hänet valittiin aina viranhaltijaksi.
Grossin suurin vaikutus puistopolitiikkaan oli hänen puheenjohtajakaudellaan 1936-1948. Tämä tapahtui aikana, jolloin puistoille asetettiin uusia virkistystarpeita ja jolloin puistojen rooli kaupunkielämässä oli muuttumassa. Se oli myös puistojen johtamisen murroksen aikaa, sillä Grossin ystävä Theodore Wirth, joka oli toiminut puiston valvojana kolmekymmentä vuotta, joutui jäämään eläkkeelle virkamiesiän sääntöjen vuoksi ja hänen tilalleen tuli Christian Bossen. Tilannetta mutkisti vielä se, että se oli myös taloudellisen laman ja sitten sodan aikaa, jolloin puistolautakunnalla ei ollut juuri lainkaan resursseja vastata kasvavaan kysyntään, ja sen oli turvauduttava liittovaltion ja osavaltion työapuohjelmiin, kuten Works Progress Administrationiin, sekä puiston kunnossapidossa että vapaa-ajan valvonnassa.
koko tämän ajan Grossin laatimat vuosikertomukset olivat syvällisiä ja oivaltavia keskusteluja siitä, mitä puistot voisivat ja niiden pitäisi edistää kaupungin elämää, mukaan lukien selvitys siitä, miten puistolautakunta voisi yhdessä muiden valtion virastojen kanssa ratkaista yhteiskunnan ongelmia, joihin puistot ja virkistys eivät yksin pystyisi.
Grossin hallituksen puheenjohtajakaudella se alkoi pohtia puistotilojen, erityisesti Leikkipuistojen, tasapuolisempaa jakamista eri puolille kaupunkia. Lautakunta alkoi myös kyseenalaistaa linjaustaan, jonka mukaan uusia puistoja ja leikkipuistoja hankitaan vuosien ajan vain, jos alueiden kiinteistönomistajat suostuvat maksamaan niistä kiinteistöarvioinneilla. Politiikka oli jättänyt kaupunkiin aukkoja, joissa ei ollut puistoja ja leikkipaikkoja, lähinnä vanhemmissa ja köyhemmissä kaupunginosissa.
”huolimatta tunnustetuista inhimillisen oikeudenmukaisuuden periaatteistamme meillä ei edelleenkään ole yhtäläisiä mahdollisuuksia kaikilla tahoilla”, Gross kirjoitti vuoden 1944 vuosikertomuksessa.”Tyydyttävin peruste kaikille yhtäläisten virkistysmahdollisuuksien puolesta on edelleen yksinkertainen ihmisen oikeudenmukaisuuden peruste.”Gross kirjoitti lisää vuoden 1944 raporttiin Visionista, jota puistolautakunta tarvitsi, kun se katsoi tehtäviinsä sodanjälkeisessä Amerikassa.
”kaikkien ihmisten hyvinvoinnista piittaamatta toteutetut toimet eivät enää täytä kunnollista vastuun mittapuuta, vaikka ne vaikuttaisivat kuinka hyvältä tahansa toimintaan osallistuvien osapuolten etujen kannalta. Tästä seuraa, että Lautakuntamme yleisen virkistystoiminnan hyväksi toteuttamien toimien on korreloitava yleisen edun kanssa. Ihmisten hyvinvoinnin, ymmärryksen ja onnellisuuden rajat ovat nykyään yhtä lähellä, yhtä todellisia ja yhtä laaja—alaisia kuin ne fyysiset rajat, jotka haastoivat menneitä sukupolvia; näiden rajojen hallitseminen vaatii yhtä suurikokoisia ihmisiä ja yksilöllistä aloitteellisuutta kuin menneisyyden jättiläiset; mutta laajemmat vastuut edellyttävät erilaista lähestymistapaa-lähestymistapaa, jolle on ominaista ihmisperheen muiden yksiköiden, joihin me kaikki kuulumme, ongelmien, oikeuksien ja hyvinvoinnin hyväntahtoinen ymmärtäminen.”
sen lisäksi, että Gross toimi puistolautakunnan toiminnan filosofisena perusteluna, hän oli ratkaisevassa roolissa puistolautakunnan Lentokentän nopeassa laajentamisessa ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. hän oli jäsenenä ensimmäisessä Metropolitan Airports Commissionissa, joka perustettiin 1940-luvun puolivälissä, jolle puistolautakunta siirsi Minneapolisin kunnallisen Lentokentän hallinnan.
vuonna 1948, 78-vuotiaana, ”Mr. Park Board” hylättiin hänen pyrkiessään uudelleen hallitukseen.
yrityskauppa ja kehitys
tarina Gross-golfkentän ostosta kertoo Karjuvasta 20-luvusta, suuresta lamasta, toisesta maailmansodasta ja golfin suosion huimasta kasvusta.
puistolautakunta hyväksyi sopimuksen maan hankkimisesta ja kehittämisestä golfkentäksi 5.maaliskuuta 1924, mutta puistolautakunnan eduksi suuresti tarkistettuja sopimuksen ehtoja noudatettiin vasta vuonna 1947. Tuolloin kaupunki laski liikkeelle 320 000 dollarin velkakirjoja maksaakseen 23 vuotta vanhan sopimuksen.
Grossin golfkentän tarina alkaa toden teolla karjapihoista. Vuonna 1912 puistolautakunta määräsi hankittavaksi maata Stinson Boulevardin leventämiseksi kaupungin itärajalla. Maan omistaja oli chicagolainen Lihanpakkaamoyritys Armour & Company. Armour omisti noin 800 eekkeriä maata kaupungin länsipuolelta, jonka se oli hankkinut Lihanpakkaamon mahdolliseksi sijoituspaikaksi läheltä New Brighton stock Yardsia. Noihin aikoihin Armour oli kuitenkin päättänyt rakentaa uuden tehtaan South St. Paul stockyardsin viereen. Panssaritehdas South St. Paulissa avattiin vuonna 1919.
(George Brackett, yksi Minneapolisin puistojen tarinan sankareista, oli aikoinaan yksi New Brightonin osaketelakoiden pääsijoittajista, mutta menetti osuutensa liiketoiminnasta vuoden 1893 paniikissa.)
koska Armour päätti sijoittaa uuden tehtaansa muualle, se ei ainoastaan suostunut luopumaan osasta maa-alueitaan Stinson Parkwayn leventämiseksi, vaan ehdotti, että sen maa-alueiden läpi rakennettaisiin puistotie kaupungin rajojen länsipuolelle. Haarniska ei ainoastaan lahjoittanut maata sitä varten, mikä nykyään kuuluu St. Anthony Parkway, mutta maksoi tien rakentamisen tontilleen vuonna 1913.
puiston johtokunnan vuonna 1916 Wirth Parkiin (silloiseen Glenwoodiin) kehittämien ensimmäisten golfkenttien suosion myötä, jota seurasi kurssi Columbia Parkissa vuonna 1919, Armour lähestyi puiston johtokuntaa vuonna 1923 ehdotuksella golfkentän kehittämisestä sen edelleen omistamalle tontille St Anthony Parkwayn länsipuolelle. Yhtiö tarjosi erittäin houkuttelevia ehtoja: he tarjoaisivat tontin ja maksaisivat golfkentän ja pienen klubitalon kehittämisen. Heidän sijoituksensa, jonka arvo oli 150 000 dollaria maata varten ja toiset 60 000 dollaria parannuksia varten, maksettaisiin parinkymmenen vuoden aikana golfkentän tuotoista. Puiston johtokunta maksoi Armourille 4½ prosenttia vuodessa korkoa veloistaan. Puistolautakunta hyväksyi sopimuksen ehdot maaliskuussa 1924. Puistolautakunnan vuoden 1924 vuosikertomuksessa sekä johtokunnan puheenjohtaja Burton Kingsley että puiston ylitarkastaja Theodore Wirth vakuuttivat yleisölle, että rata hankittiin ja parannettiin ”ilman minkäänlaista maksua” veronmaksajille.
Golfkenttä avattiin vuonna 1925. William D. Clark Minneapolisista auttoi suunnittelemaan radan puistolautakunnalle, kuten hän oli tehnyt wirthissä ja Columbiassa, sekä Meadowbrookissa. Se oli Minneapolisin ensimmäinen golfkenttä, jossa oli nurmivihanneksia ja teesejä. Wirthin ja Columbian kursseilla oli hiekkavihreitä ja saviteitä. Maksu pelaa uuden kurssin oli alun perin asetettu $1.00 kahdeksantoista reikää, yli kaksinkertainen neljäkymmentä senttiä veloitetaan Wirth ja Columbia. Myöhemmin samana kesänä maksu alennettiin viiteenkymmeneen senttiin vielä nuoren radan ”kovan kunnon” vuoksi. Seuraavina vuosina palkkiot olivat seitsemänkymmentäviisi senttiä.
kaikki meni hyvin—jonkin aikaa. Kolmen ensimmäisen vuoden aikana kurssitulot olivat pienemmät kuin sopimukseen liittyvät korot. Wirth vakuutti yleisölle vuonna 1927, että ”ei tarvitse pelätä, ettei rahoitussuunnitelmaa, jonka mukaan koko velkaantuminen on määrä maksaa pois, voida toteuttaa.”Seuraavana vuonna otettiin käyttöön ilmoittautumisjärjestelmä kaikilla kaupungin golfkentillä, jotta vältettäisiin pitkät odotus päästä kentille. Vuosina 1928-1931 tienestit kurssilla mahdollistivat puistolautakunnalle kertyneiden vuosikorkojen maksamisen ja jopa pääomatulojen maksamisen.
Wirth ei osannut ennakoida, että vuosiansiot bruttona nousisivat vuoden 1927 tasolle uudelleen vasta vuonna 1950 ja että kurssitulot eivät kattaisi edes korkoja Armourille vuoden 1931 jälkeen. Suuren laman tullessa pelattujen golfkierrosten määrä laski dramaattisesti kaikkialla ja laski edelleen, vaikka puiston johtokunta laski haarniskan maksuja 75 sentistä 50 senttiin vuonna 1932. Kierroksien määrän lisäksi myös kerhotalon ruokasalissa viettäminen väheni.
vuonna 1932 puiston johtokunta ei pystynyt maksamaan edes Haarniskasopimuksen korkoa kurssin tuotoista. Seuraavana vuonna Armour ja puiston johtokunta ryhtyivät dramaattisiin toimiin. Armour teki avokätisen tarjouksen: se kattaisi mahdolliset vajeet kentän toiminnassa ja varmistaisi, ettei puiston hallituksen niukat toimintatuotot tarvitsisi käyttää golfkentän ylläpitoon. Yhtiö suostui myös rahoittamaan radan uuden sprinklausjärjestelmän noin 7 000 dollarin hintaan ja lisäämään sen puistolautakunnan velkasummaan. Sprinklausjärjestelmä, joka on ainoa millä tahansa park board-golfkentällä, ja vihreämmät väylät johtivat yhden vuoden törmäykseen kentällä pelatuissa kierroksissa,mutta pelaaminen alkoi sitten uudelleen syöksyä.
vuonna 1935 Wirth ehdotti, että lautakunta päättäisi, voiko se jatkaa kurssin säilyttämistä. Se oli huonolla paikalla, lähellä oli vähän golfaajia, ja se kärsi kilpailemisesta St. Paulin kursseilla, hän kirjoitti. (Minnesotan yliopiston uusi golfkenttä, ei kaukana, oli avattu vuonna 1929.)
jälleen vuonna 1936 ja seuraavat yksitoista vuotta Armour suostui kuromaan kurssilla toimintavajetta—mutta korkoja kertyi edelleen alkuperäiselle velalle. Samaan aikaan park board—kentillä pelattujen golfkierrosten määrä oli pudonnut puoleen vuoden 1928 huipustaan-yli 170000: sta alle 90000: een. Puistolautakunnalla oli tuolloin neljä kenttää; myös Meadowbrook oli avattu, mutta Hiawathaa ei ollut vielä rakennettu.
1930-luvun lopulla kurssi toimi tappiolla ja velkaantuminen jatkui. Kun talous elpyi 1940-luvun alussa sanasodan aikana, golf sai suosiota, vaikka niin moni kansalainen lähti sotaan. Oli toivoa, että kun” pojat ” tulevat kotiin, golf piristyisi. Wirth kirjoitti vuonna 1945 muistelmissaan, ettei ollut ”kohtuutonta” ennakoida, että tulevaisuus toisi kurssille parempia asioita.
jo rauhan paluun myötä kävi kuitenkin selväksi, ettei puistolautakunta pystyisi lähiaikoina lunastamaan vuoden 1924 sopimusta Armourilla. Vuoteen 1946 mennessä kentällä pelatut kierrokset olivat hypänneet ennätyksekseen 31 000, mutta silti kenttä ansaitsi vain hieman yli 3 500 dollaria, lähes 12 000 dollaria pelkän vuotuisen koron maksamisesta sopimukseen mennessä. Vuoden lopussa johtokunnalla oli alkuperäisen sopimuksen mukaan velkaa yli 365 000 dollaria, ja sen mahdollisuudet maksaa velka koskaan pois golfkenttien tuotoista olivat heikot.
lopulta vuonna 1947 Armourin on täytynyt tunnustaa tilanteen mahdottomuus ja ilmoittaa puiston johtokunnalle, että se on laiminlyönyt sopimuksen ja että sillä on kolmekymmentä päivää aikaa täyttää sopimus. Jos ei olisi, maanomistus muuttuisi Haarniskaksi. Armourilla oli jo ostaja tontille, hautausmaa St. Anthony Parkwayn toisella puolella golfkenttää.
puiston johtokunta vei uutisen kaupunginvaltuustoon, joka hyväksyi nopeasti 320 000 dollarin joukkovelkakirjalainojen liikkeeseenlaskun maan ostamiseksi Armourilta. Armour suostui laskemaan koron, joka sille oli ollut velkaa 23 vuotta. Obligaatiot laskettiin liikkeelle ja haarniskat maksettiin 25. lokakuuta 1947. Lopulta 23 vuoden jälkeen puiston johtokunta omisti Grossin golfkentän.
lopulta puistolautakunta oli oikeassa siinä, että veronmaksajien ei tarvitsisi maksaa golfkenttää. Se vain kesti paljon kauemmin kuin johtokunta luuli vuonna 1924. Vuonna 1947 liikkeeseen lasketut obligaatiot poistettiin kaupunginhallituksen ja arvio-ja verolautakunnan kanssa tehdyllä sopimuksella siten, että velkojen maksamiseen käytettiin kymmenen senttiä (korotettuna 12 senttiin vuonna 1964) jokaiselta kaikilla viidellä Minneapolisin golfkentällä pelatulta golfkierrokselta. Velkakirjojen ja korkojen maksamiseen tarvittavat 390 000 dollaria saavutettiin lopulta vuonna 1967.
puistolautakunta saattoi kuitenkin epäsuorasti maksaa korkean hinnan Gross Golf Coursen hankinnasta vuonna 1947. Tehtyään 17 vuotta ilman hankintoja ja tehtyään vain vähän parannuksia puistojärjestelmään johtokunta oli koonnut pitkän listan ”sodanjälkeisistä edistyshankkeista”, joihin se tarvitsi joukkovelkakirjarahoja. Vain murto-osa näistä hankkeista rahoitettiin seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana. Veronmaksajat eivät maksaneet golfkenttää suoraan, mutta monia muita haluttuja puistohankkeita ei rahoitettu obligaatioilla, koska kaupunki oli ottanut velkaa kentän ostamiseksi.
Grossin vaatimaton alkuperäinen kerhotalo remontoitiin vuonna 1949 ja sitä laajennettiin vuonna 1963 lisäämällä siihen kellari. Vuoden 1963 parannukset ja neljän teesin siirtäminen sekä väylien pidentäminen tehtiin valmisteltaessa vuoden 1964 kansallisen amatöörien Yleisölinkkiturnauksen isännöimistä Gross-stadionilla.
vuonna 1966 osavaltion liikenneministeriö valtasi pari eekkeriä Puistomaata Gross Golf Coursen eteläpuolelta moottoritie I-35e: n rakentamista varten, josta maksettiin puistolautakunnalle 291 000 dollaria. Maan menettämisellä ei ollut vaikutusta golfkentälle.
Golfkenttä otettiin uuteen käyttöön 1970-luvun lopulla maastohiihtolatujen perustamisen myötä. Grossin kahdesti remontoitu kerhotalo purettiin vuonna 1985 ja sen tilalle rakennettiin uusi miljoonan dollarin tila.
huolimatta siitä, että muut kaupungin kurssit ovat jääneet jälkeen 60 ensimmäisen olemassaolovuotensa aikana pelatuissa kierroksissa, Gross teki vuonna 1987 kaikkien aikojen ennätyksen kaikilla Minneapolisin kentillä pelatuilla kierroksilla, 62 000. Se rikkoi Hiawathassa vuonna 1963 pelatun 58 000 kierroksen ennätyksen. Grossilla, kuten kaikilla muillakin city Parkin kentillä, pelatut golfkierrokset ovat hiljalleen laskeneet vuoden 2000 jälkeen pudoten 50 000 s: n puolivälistä 40 000 s: n tasolle.
vuonna 2004 grossista tuli kolmas kaupungin golfkenttä, jossa on ensimmäinen Tee-oppimiskeskus, joka tarjoaa lisää harjoitustiloja ja toisen tulonlähteen park board-golfkentistä.
vuonna 2013 Gross lisäsi kaksi golfsimulaattoria, joiden avulla golfaajat voivat harjoitella ympäri vuoden joidenkin maailman kuuluisimpien ratojen kopioilla.
historian kautta 2008 kirjoittanut David C. Smith, päivitykset 2009 esittää kirjoittanut MPRB.