Miksi juutalaista historiaa on niin vaikea kirjoittaa

Schamalle hänen ”juutalaisten kertomuksensa” ensimmäisessä osassa tämä tarkoittaa sitä, että se alkoi vuonna 475 eaa.Elephantinen Juutalaisasutuksesta Egyptissä. (The Writers of Jewish history käyttää perinteisesti nimikirjaimia Ya. ja eaa.” ajanlasku ”ja” ennen ajanlaskun alkua ”eksplisiittisten kristillisten” anno Domini ”ja” ennen Kristusta ” asemesta, vaikka vuosien numerointi pysyykin samana.) Tuohon aikaan tiedämme löydetyistä papyruksen palasista, että Etelä-Egyptissä oli kukoistava juutalaissotilaiden siirtokunta, joka palveli Persian valtakunnan rajavartijoina. He tosiaan rakensivat oman temppelinsä palvontaa varten. Siitä, joka käyttää Raamattua oppaana juutalaiseen menneisyyteen, tämä saattaa tuntua omituiselta ja jopa pöyristyttävältä. Eikö Egypti ole se paikka, jonka juutalaisten piti jättää lopullisesti? Eikö Raamattu varoita lukemattomia kertoja, että Jerusalemissa pitäisi olla vain yksi temppeli ja että teurasuhrien uhraaminen missä tahansa muualla on syntiä?

heti kättelyssä Schama siis osoittaa, että varsinainen juutalaisten historia on huomattavasti monimutkaisempi kuin virallinen kertomus sallii. Juutalaiset olivat aina diasporeja, ja he asuivat Israelin maan ulkopuolella samoin kuin siellä. Ja Juutalaiset olivat aina uskonnollisesti innovatiivisia ja kiistivät keskitetyn pappeuden ja puhdasoppisuuden. Schaman kohtelussa elefantin juutalaiset kuulostavat huomattavan samalta kuin monet Amerikan juutalaiset nykyään: ”maailmalliset, kosmopoliittiset, kansankieliset.”

Schaman mukaan juutalaisuus käsittää kaiken, mitä juutalaiset ovat tehneet, kaikki hyvin erilaiset paikat ja tavat, joilla he ovat eläneet. Nyrkkeilijä Dan Mendoza oli juutalainen, samoin kuin Esperanza Malchi, Osmanien hovissa kuudennellatoista vuosisadalla eläneen kuninkaallisen puolison uskottu-aivan yhtä täydellisesti kuin kanoniset hahmot, kuten Moses Maimonides, keskiaikainen Juutalainen filosofi, tai Theodor Herzl. Schama tarjoaa vetoavan demokraattisen ja humanistisen lähestymistavan juutalaisten historiaan. Se on myös tapa kertoa tarinaa, joka keskittyy juutalaisten vuorovaikutukseen ei-juutalaisten kulttuurien kanssa, joissa he elivät. Tämä johtuu osittain säilyneiden historiallisten lähteiden luonteesta-juutalaisilla, jotka tulivat huomattaviksi laajemmassa, pakanallisessa maailmassa, oli väistämättä epätavallinen yhteys tuohon maailmaan—ja osittain siitä, että Schama ei ole kovin kiinnostunut uskonnon harjoittamisesta ja teksteistä.

”onko juutalaisuus omavarainen vai avoin kulttuuri?”hän kysyy. ”Olivat Toora, Raamattu, Talmud ja lukemattomat tulkittavat tekstit, jotka kommentoivat niitä pakkomielteisesti . . . riittääkö se heille autenttiseen juutalaiseen elämään?”Kielteinen vastaus sisältyy sanaan” pakkomielteisesti.”Schaman, joka monien nykyisten länsimaisten juutalaisten tavoin asuu hyvin avoimessa juutalaisessa maailmassa, on vaikea ymmärtää aikaisemman, sulkeutuneemman uskonnon houkutusta. Kun hän luonnehtii juutalaisia rukouksessa, tulos on kaksijakoinen: ”vain kristityt kumartavat päänsä ja sulkevat suunsa rukoushuoneissaan. Me laulamme, höpötämme, höpötämme, huudamme.”Tämä on tarkoitettu hellästi, mutta se ei näytä pääsevän myötätuntoisesti siihen hengelliseen maailmaan, josta nuo rukoukset nousivat.

ehkä samoista syistä Schama kiinnittää eepoksensa toisessa osassa suhteetonta huomiota Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa asuviin juutalaisiin, jotka varhaismodernina aikana olivat enimmäkseen Sefardilaista syntyperää, ja verrattain vähän Itä-Euroopan Aškenazijuutalaisiin. (Näiden kahden Euroopan juutalaisten päähaaran nimet tulevat heidän alkuperämaidensa hepreankielisistä nimistä: Aškenaz oli Saksa, Sefarad Espanja.) Kuitenkin 1800-luvulle tultaessa Itä-Euroopassa asui suuri enemmistö maailman juutalaisista, jotka elivät kokonaisvaltaisesti juutalaisessa yhteiskunnassa, toisin kuin Venetsian tai Amsterdamin tai siirtomaa-Amerikan pienemmät yhteisöt. Itäeurooppalainen kokemus sopii vähemmän hyvin Schaman kuvaan juutalaisesta historiasta, joka korostaa juutalaisten tapoja kuulua-eli kuulua kristilliseen yhteiskuntaan. Schama käyttää tietenkin alaotsikkoa ”kuuluminen” täysin tietoisena sen monitulkintaisuudesta, koska se nimeää toiveen, joka oli turhautuva suurimmassa osassa Eurooppaa.

Goodmanin kohdalla juutalaisten tarina sen sijaan liittyy paljon enemmän yhteisiin ajatuksiin ja uskomuksiin. Hän on kiinnostunut siitä, mikä teki juutalaisista juutalaisia, eikä siitä, mikä teki heistä vain ihmisiä. Mutta hänkin korostaa, että juutalaisuus ei koskaan ollut yksinkertainen tai yhtenäinen identiteetti, ja hänkin epäilee Raamattua historiallisten todisteiden lähteenä. Siksi hän ei aloita kirjaansa Raamatun alkuperäkertomuksilla, vaan kertomuksella, jonka juutalainen, Flavius Josephus, joka eli ensimmäisellä vuosisadalla, pitkälle muistiin merkityn historian aikakaudelle, esitti uudelleen. Me tosiaan tiedämme tästä juutalaisten historian aikakaudesta suurelta osin Josephuksen ansiosta, jonka jättiläismäinen teos ”Jewish Antiquities” sitoutui tallentamaan juutalaisten koko historian ei-juutalaisen, Kreikkaa puhuvan yleisön hyödyksi. (Hän oli, voitaisiin sanoa, Schama tai Goodman antiikin maailmassa.)

Josephus paljastaa, että hänen aikansa juutalaisuus oli monimuotoista, kiistanalaista ja myöhemmän juutalaisen perinteen valossa suorastaan outoa. Goodman selittää, että ensimmäisellä vuosisadalla oli fariseuksia, jotka pitivät kiinni perittyjen oikeusperinteiden tiukasta tulkinnasta, ja saddukeuksia, jotka perustivat uskonsa pelkästään Tooran sanoihin. Sitten oli Essealaiset, syrjäinen askeettinen yhteisö, jolla oli vahvat apokalyptiset taipumukset ja joka jakoi yhteistä omaisuutta. Lopuksi oli Josefuksen ”neljännen filosofian” seuraajia, teokraattisia selooteja, jotka uskoivat, että juutalaisia ei saisi hallita mikään ihmishallitsija, vaan ainoastaan Jumala. Tämä ei merkitse sitä, että Juudeaa tuohon aikaan asuttivat hämmentävän monet Messiaaniset profeetat ja karismaattiset opettajat—myös Jeesus Nasaretilainen, jonka seuraajat jättivät pian juutalaisuuden kokonaan taakseen.

juutalaisten myöhempi historia on Goodmanin mukaan täynnä samanlaisia jakolinjoja. Talmud, juutalaisen lain ja selityksen kokoelma, joka kirjoitettiin vuosina 200-500., todistaa eron ”ystävien”, jotka sitoutuivat pitämään juutalaisen lain tiukasti, ja ”maan ihmisten” välillä, jotka olivat tietämättömiä hyvistä kohdista ja joiden ei voitu luottaa esimerkiksi antavan kymmenyksiä sadostaan oikein. Varhaiskeskiajalla Talmudia kunnioittaneet Rabbiinijuutalaiset joutuivat Karaiittien haastamiksi, jotka hylkäsivät sen. Ja kahdeksastoista-luvulla Hasidismina tunnettu Uusi karismaattinen ja pietistinen liike kohtasi ankaraa vastustusta traditionalisteilta, jotka kutsuivat itseään mitnagdimiksi, ”vastustajiksi.”

on houkuttelevaa vetää suora viiva näistä juutalaisen historian kiistanalaisista aikakausista nykyaikaan, jota Goodman käsittelee viimeisessä luvussa. Nykyään reformien, vanhoillisten ja ortodoksijuutalaisten välillä on merkittäviä ja usein katkeroituneita jakolinjoja; sionististen ja antisionististen juutalaisten välillä; maallisten, assimiloituneiden juutalaisten ja haredimien, ääriortodoksien, välillä, jotka hylkäävät nykyaikaisuuden kokonaan. Jotkut näistä ryhmistä eivät pidä toisia oikeina juutalaisina lainkaan, aivan kuten Rabbiinit ajattelivat karaiiteista tuhat vuotta sitten. Ehkä voimme Saarnaajan kanssa sanoa, ettei auringon alla ole mitään uutta.