Miksi poliittinen vasemmisto pettää ruohonjuuritason liikkeet?

Jos puolue tunnustaa, että muutos tulee alhaalta, liikkeitten vaihtoehtoisen luomiskyvyn käyttöönottoprosessista ja laajentamisesta, jota kokeillaan niin sanotussa liikkeen tuonpuoleisessa toiminnassa, politiikan pitäisi olla myös esikuva-antoisaa. Tämä tarkoittaa sitä, että vallassa olevan vasemmiston pitäisi tehdä näkyväksi se, mitä ruohonjuuritasolla jo ehdotetaan ja koetaan. Tämä ei tarkoita ”oppia” liikkeen vaihtoehdoista, vaan helpottaa sellaisen kollektiivisen älyn syntymistä, joka voi luoda vaihtoehtoisia politiikan muotoja. Se tarkoittaa sitä, että annetaan liikkeessä olevan yhteiskunnan hallita. Tämä ei ole vain riittävä käännös, vaan ainoa käännös, jonka voidaan sanoa olevan osa ”politiikan yhteistoimintaprosessia”. Ilman sitoutumista konkreettisiin tulevaisuuden ennakointiprosesseihin nykyhetkessä, tätä tarkoitusta varten luoduissa heterotooppisissa tiloissa ja pohtimalla näitä esikuvaprosesseja ympäröiviä kamppailuja politiikan yhteisrakentaminen jää joko keinoksi deradikalisoida liikkeitä tai pelkäksi sanahelinäksi.

autonomisten taistelujen keskeinen tavoite on voittaa valtion ja kansalaisyhteiskunnan välinen eripura. Kuten Marx esittää, ”ihmisen vapautuminen on täydellistä vasta sitten, kun todellinen, yksilöllinen ihminen on sulauttanut itseensä abstraktin kansalaisen… ja kun hän on tunnustanut ja järjestänyt omat voimansa yhteiskunnallisiksi voimiksi, niin ettei hän enää erota tätä yhteiskunnallista valtaa itsestään poliittisena voimana” (Marx 1978 46)”.

helpompi sanoa kuin tehdä? Liian naiivi? Liian utopistinen, romanttinen vai mahdoton toteuttaa? Nykyään vallitsee keskinkertaisuus, joka supistaa tunnelinäkemyksemme ”todellisuudeksi”. Toivon avulla voimme kukistaa keskinkertaisuuden, rajata uudet realiteetit, avata poliittisten mahdollisuuksien kulisseja ja uskaltautua pidemmälle. Vallassa olevan vasemmiston tehtävä on pitää autonomisten liikkeiden toimintaa pikemminkin poliittisena kuin sosiaalisena ja keskeisenä kuin liitteenä poliittisesti tärkeisiin asioihin, sillä liikkeet uskovat jo niin ja tutkivat vaihtoehtoisia organisaatiomuotoja. Valtio voi muuttaa joitakin näistä käytännöistä politiikaksi, mutta sitä, mitä toivomme, ei voida täysin muuttaa todellisuudeksi, koska se on tuntematonta ja kun se konkretisoituu, se ei ole enää toivoa. Tämän vuoksi puhun ”konkreettisista utopioista”, koska niissä on se ”ei vielä”. Ei vielä on se, joka pitää meidät etsimässä ihmeellisiä. Radikaali toivo vie meidät valtiollisten instituutioiden muotojen ulkopuolelle ja työntää meitä kohti sellaista, mitä emme voi vielä selittää, mutta joka tuntuu oikealta. Pitäkäämme siitä kiinni. Älkäämme hylätkö sitä niin nopeasti. Vasemmistopolitiikassa siirtyminen kohti konkreettista toivon politiikkaa, jota Latinalaisen Amerikan ”pink tiden”, Syrizan ja Podemosin ”johtajilta” odotettiin, ei toteutunut. Ehkä tällaisen johtajuuden kannustaminen ei ole ratkaisu, saati sitten valkoisen ja miehen johtaminen. Ehkä valtio ei voi olla radikaalin muutoksen arkkitehti, vaan pelkkä sovittelu taiteen järjestämiseksi toivoa alhaalta.