Music at Home: Seventies Soul Protest Classics
kyseisellä klassikkoalbumilla R&B: n kidutettu runoilija käsitteli muun muassa rasismia, ekologiaa, sotaa ja huumeidenkäyttöä. Gaye ei ollut tällä tavalla mikään ulkopuolinen. Kaikkialla hänen ympärillään, muu soul ja R&B-artistit poimivat rockista protestilaulun tahtipuikon, joka pureutuu musiikissaan uusiin ja entistä kiireellisempiin huolenaiheisiin. (Taloudellinen epätasa-arvo oli yksi suuri aihe: kuusikymmentäluvun lopulla neljä kymmenestä mustasta amerikkalaisesta oli köyhyysrajan alapuolella.) Tässä on kiertue siitä, miten musta musiikki käsitteli tuon ajan todellista ja yhä epätoivoisempaa amerikkalaista verilöylyä.
löydä soittolista Spotifystä täältä.
Stevie Wonderin ”Living for the City” (1973)
Wonderin story-laulu alkaa nuo leppoisat mutta pahaenteiset sähköpianosoinnut, ja se on vanhan koulukunnan protestimusiikkia: lapsi Mississippistä, osa vaikeuksien keskelle joutuneesta perheestä, uskaltautuu urbaaniin viidakkoon ja päätyy lopulta vankilaan rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Asettamalla sen karu, kiireellinen funk, täydellisenä elokuvallinen vuoropuhelu ja tilkka riemukas syntikoita, Wonder uudelleen ajankohtainen genre hänen kuva. Katso Innervisionsin alkuperäinen, seitsenminuuttinen versio, joka päättyy Wonderin pudottaessa kerronnan ja puhuessa suoraan kuulijalle: ”This place is cruel, nowhere could be much colder/If we don’ t change, the world will soon be over.”
Curtis Mayfield, ”Future Shock” (1973)
heti kun hän jätti vaikutelmat ja lähti omille teilleen, Mayfield käsitteli sekä sisäkaupungin painajaisia (”Pusherman”) että pyrkimyksiä (”Miss Black America”). Kunnianhimoisena levyntekijänä hän esitti usein nuo tunteet upeasti sovitetussa orkesterisoulissa. Mutta tällä Back To The World-kappaleella mikään määrä naruja ja räjäytystorvia ei voi kätkeä Mayfieldin äänessä olevaa tuskaista tuskaa, kun hän huomioi soppajonot ja ” dope on the Streetin.”Hänen kaksijakoinen falsettonsa ja wah-wah-kitaransa ovat katkeransuloinen avunhuuto yhä ahdistuneemmassa maisemassa. Yksi hänen couplets — ”we got to stop all men / From messing up the land / When won ’t we understand / This is our last and ainut chance” — also vihjaa, Prescient, at climate change destruction.
Marvin Gaye, ”Cloud Nine” (1969)
kaksi vuotta ennen What’ s Going onia, Gaye testasi yhteiskunnallisen tietoisuuden vesiä tällä versiolla The Temptationsin psykedeelis-soul-hitistä edelliseltä vuodelta. Gaye ei tehnyt kappaleesta täysin omaansa, mutta hän yhdisti selvästi mielikuvat slummissa kasvavasta suurperheestä, jolla on vähän ruokaa ja vähän pakosuunnitelman tiellä. Cover-versio tuntuu nyt tärkeältä askeleelta matkalla ilmaisemaan omia tunteitaan siitä, mitä tapahtuu.
the O ’ Jays, ”for the Love of Money” (1973)
Anthony Jacksonin kupliva-Vedenalainen bassolinja, yksi tuon aikakauden hetkessä tunnistettavimmista koukuista, loihtii tasokkaita diskoja ja niihin liittyvää rahakasta elämäntapaa. Seuraavien seitsemän minuutin ajan O ’ Jayt piristävät tuota tunnelmaa tuomitsemalla taloudellisen ahneuden pahan vaikutuksen (”People will steal from their mother/People will rob their own brother”). Kun trio laulaa – joskus kuulostaen teemaa riffaavilta saarnaajilta-tuottajat Kenny Gamble ja Leon Huff eivät koskaan anna Grooven hellittää yli seitsemän soisen minuutin: yhtä aikaa voi tanssia ja vähätellä kapitalismia.
Bill Withers, ”Another Day to Run” (1972)
Knottier ja musiikillisesti monimutkaisempi kuin hänen jalokivensä ”Lean On Me” ja ”Ain’ t No Sunshine”, tämä Withersin syvä kappale asettaa hänen äänensä väsyneisyyden aivan uuteen, räväkämpään kontekstiin. Kun hän maalaa muotokuvan runnellusta yhteiskunnasta (”Pretty ladies stand in jono waiting for inspection/Ragged old men drinking wine trying to drown disruption”), Withers tulee yhä närkästyneemmäksi ja jännittyneemmäksi jokaisen säkeistön myötä. Jopa wah-wah-kitarat (yhtä elintärkeä tälle genrelle kuin mandoliini on bluegrass) kuulostavat yhä epävakaammilta kappaleen jatkuessa. ”Toinen päivä juosta” voi olla vinksahtanut, mutta se ei löydä mitään, edes toivoa, johon nojata.
Billy Paul, ”Am I Black Enough for You” (1972)
Paulin virstanpylväshitti oli hänen Pettävä kappaleensa ”Me and Mrs. Jones”, elegantti illallisklubin soul, joka oli yhtä viettelevä kuin kertojansakin. Kappale ei kuitenkaan valmistanut ketään sen pontevampaan ja itsevarmempaan jatko-osaan. ”Am I Black Enough for You” oli äänekäs ja ylpeä, ja sen positiivinen ja proaktiivinen sanoma oli yhtä armoton kuin Gamblen ja Huffin storming-the-gates-tuotannon. The groove muistelee Stevie Wonderin ”taikauskoa” – mutta rikkoo myös oman maataan.
Gladys Knight and the Pips, ”This Child Needs Its Father” (1973)
Knight teki maineensa koskettavilla, usein murheellisilla singleillä — ”Midnight Train to Georgia”, ”nother One of us (Wants to be the First to Say Goodbye)” – jotka ottivat kaiken irti hänen lämpimästi rakeisesta äänestään. Knight kuulostaa haavoittuneemmalta ja ahdistuneemmalta kuin normaalisti, ja hän elää täysin yksinhuoltajaäidin roolissa anellen kumppaniaan palaamaan: ”yritän tehdä parhaani/mutta kieltäydyn antamasta tämän vauvan pitää toista miestä sylissään”, hän valittelee. Kappale kertoo yksinhuoltajaperheiden kasvusta seitsemänkymmentäluvulla, mikä kaksinkertaistuisi 80-luvun alkuun mennessä.
Ohio Players, ”What’ s Going On” (1974)
osoituksena siitä, miten syvästi Gayen kappale vaikutti popiin heti julkaisunsa jälkeen, Ohion soittajat — yleensä taipuivat lascivious funk — hitteihin kuten ”Fire” ja ”Love Rollercoaster” – julkaisivat kappaleesta lämpimän, kunnioittavan cover-version vuosi Gayen Oman jälkeen. Jos Gayen versio tuntui henkilökohtaiselta ja intiimiltä, Ohion soittajien esitys muutti kappaleen moniääniseksi yhteisöllisyyden julistukseksi ja raskaammaksi myös backbeatilla. Yhtyeen ”What’ s Going On ” oli kunnianosoitus sekä Gayelle että musiikin parantavalle voimalle, varsinkin tuohon aikaan.
Nina Simone, ”The Pusher” (1974)
Classic-rock-päät tietävät tämän lauluntekijä ja näyttelijä Hoyt Axtonin (Gremlins) kirjoittaman kappaleen Steppenwolfin versiosta, joka soi Easy Rider-elokuvan avauskappaleessa huumediilikohtauksessa. Simone hidasti sen vihaiseksi haudutukseksi ja sylki sanat suustaan, mikä teki sen kovan huumeen toimittajan kiinniotosta entistä murskaavamman. Simone tulkitsi tänä aikana useita pop-ja rock-sävelmiä Beatlesista ja Dylanista Bee Geesiin, mutta harva oli yhtä hurskas ja närkästynyt kuin tämä, erityisesti hetki, jolloin hän vaikeroi: ”the pusher is a monsta!”
Diana Ross,” Strange Fruit ” (1972)
ensimmäisessä pääroolissaan Billie Holidayna elokuvassa Lady Sings the Blues Ross kunnostautui hyvin näyttelijänä ja Holidayn jazzkeskeisen materiaalin tulkitsijana. Kun elokuva julkaistiin, ihmiset tuijottivat unohtaa ”Strange Fruit”, jarring laulu etelän lynkkaus että Holiday oli muuttunut uusi amerikkalainen klassikko myöhään kolmekymppinen. Rossin cover luo uudelleen alkuperäisen äänitteen aavemaisen still-sovituksen, ja Ross työntää itsensä mukavuusalueensa ulkopuolelle taklaamalla Holidayn räväkkään fraseeraukseen.
Sly and the Family Stone, ”Babies Makin’ Babies” (1973)
More a jam than an extended socioeconomic translitteratio on unwanted teen pregnances, this track from Fresh, Sly ’ s last great album, mostly finds him riffing lyrically on the title frause. Mutta on silti herkkua kuulla Slyn ja hänen yhtyeensä — johon kuului vielä hänen veljensä Freddie kitarassa, sisko Rose koskettimissa ja trumpetisti Cynthia Robinson-vamppailua, ja kappaleen levoton tunnelma kaikuu ajan tunnelmasta.
the Spinners, ”Ghetto Child” (1973)
nämä Michiganilaiset pop-soul-mestarit eivät yleensä olleet tunnettuja sosiaalisesti valveutuneista kappaleista, mutta he tekivät poikkeuksen tämän tarinan kanssa teinikarkurista, joka lähtee kaupungista ”täynnä kapeita mieliä ja vihaa”, mutta ei koskaan aivan löydä uutta kotia. Tuottaja Thom Bell, Philly Soul-soundin kingpin, työstää tavallista sulavaa pomppuaan heidän takanaan. Niin myrskyisä kuin sen tarina lieneekin, laulajat Philippé Wynne ja Henry Fambrough liukuvat vaivattomasti myrskyisten vesien yli.
