poliittisen filosofian pääteokset

osana sitä, mitä Rousseau kutsui ”uudistuksekseen” eli oman luonteensa parantamiseksi, hän alkoi muistella joitakin karuja periaatteita, jotka hän oli oppinut lapsena kalvinistisessa Geneven tasavallassa. Hän päätti tosiaan palata tuohon kaupunkiin, hylätä Katolisuutensa ja pyrkiä takaisin protestanttiseen kirkkoon. Hän oli sillä välin hankkinut rakastajattaren, lukutaidottoman pyykkipojan nimeltä Thérèse Levasseur. Ystäviensä yllätykseksi hän otti tytön mukaansa Geneveen ja esitteli hänet sairaanhoitajaksi. Vaikka hänen läsnäolonsa aiheutti nurinaa, Rousseau otettiin helposti takaisin Kalvinistiselle ehtoolliselle, sillä hänen kirjallinen maineensa oli tehnyt hänet erittäin tervetulleeksi kaupunkiin, joka ylpeili yhtä paljon kulttuurillaan kuin moraalillaan.

Rousseau oli tuolloin saanut valmiiksi toisen puheensa vastauksena Dijonin Akatemian esittämään kysymykseen: ”mistä ihmisten eriarvoisuus johtuu ja onko se oikeutettua luonnonlailla?”Vastauksena tähän haasteeseen hän laati spekulatiivisen antropologian mestariteoksen. Argumentti seuraa hänen ensimmäisestä puheestaan kehittämällä väitteen, että ihmiset ovat luonnostaan hyviä, ja sitten jäljittämällä ne peräkkäiset vaiheet, joiden kautta he ovat polveutuneet primitiivisestä viattomuudesta turmeltuneeseen hienostuneisuuteen.

Rousseau aloittaa Discours sur l ’origine de l’ inegalité-teoksensa (1755; Discourse on the Origin of Inequality) erottamalla kaksi eriarvoisuutta, luonnollisen ja keinotekoisen, joista ensimmäinen johtuu voiman, älykkyyden ja niin edelleen eroista, toinen yhteiskuntia hallitsevista konventioista. Se on epätasa-arvoa jälkimmäinen sellainen, että hän esitti selittää. Omaksuen mielestään oikean” tieteellisen ” menetelmän alkuperän tutkimiseksi hän yrittää rekonstruoida ihmiselämän varhaisimmat vaiheet. Hän esittää, että alkuperäiset ihmiset eivät olleet sosiaalisia olentoja vaan täysin yksinäisiä, ja tältä osin hän yhtyy Thomas Hobbesin kertomukseen luonnon tilasta. Mutta toisin kuin englantilainen pessimisti oli sitä mieltä, että ihmiselämän on tällaisessa tilassa täytynyt olla ”köyhää, ilkeää, raakalaismaista ja lyhyttä”, Rousseau väittää, että vaikka alkuperäiset ihmiset olivatkin kieltämättä yksinäisiä, he olivat terveitä, onnellisia, hyviä ja vapaita. Hänen mukaansa ihmisten paheet ovat peräisin ajalta, jolloin yhteiskuntia perustettiin.

Rousseau siis vapauttaa luonnon ja syyttää yhteiskuntaa. Hän sanoo, että paheita synnyttäviä intohimoja ei luonnon tilassa juuri ollut, vaan ne alkoivat kehittyä heti, kun ihmiset muodostivat yhteiskuntia. Hän jatkaa ja esittää, että yhteiskunnat saivat alkunsa, kun ihmiset rakensivat ensimmäiset majat, mikä helpotti miesten ja naisten yhteiseloa; tämä puolestaan synnytti tavan elää perheenä ja olla naapureiden kanssa. Tuo ”orastava yhteiskunta”, kuten Rousseau sitä kutsuu, oli hyvä niin kauan kuin se kesti; se oli tosiaan ihmiskunnan historian” kulta-aikaa”. Mutta se ei kestänyt. Rakkauden hellästä intohimosta syntyi myös mustasukkaisuuden tuhoisa intohimo. Naapurit alkoivat vertailla kykyjään ja saavutuksiaan keskenään, ja se ”merkitsi ensimmäistä askelta kohti eriarvoisuutta ja samalla kohti paheita.”Ihmiset alkoivat vaatia huomaavaisuutta ja kunnioitusta. Heidän viaton itserakkautensa muuttui moitittavaksi ylpeydeksi, sillä jokainen halusi olla muita parempi.

omaisuuden käyttöönotto merkitsi uutta askelta kohti epätasa-arvoa, sillä se teki laista ja hallinnosta tarpeellisen keinon suojella sitä. Rousseau valittelee” kohtalokasta ”omaisuuskäsitystä eräässä kaunopuheisemmassa kohdassaan kuvaillessaan” kauhuja”, jotka ovat johtuneet siitä, että maa ei kuulunut kenellekään. Nuo kohdat hänen toisessa puheessaan innostivat myöhempiä vallankumouksellisia, kuten Karl Marxia ja Vladimir Ilitš Leniniä, mutta Rousseau itse ei ajatellut, että menneisyyttä voisi kumota millään tavalla. Paluusta kulta-aikaan oli turha haaveilla.

kansalaisyhteiskunta, kuten Rousseau sitä kuvailee, syntyy palvelemaan kahta tarkoitusta: taata rauha kaikille ja taata oikeus omaisuuteen jokaiselle, jolla on onni omistaa omaisuutta. Siitä on siis jonkin verran hyötyä kaikille, mutta lähinnä rikkaille, koska se muuttaa heidän tosiasiallisen omistuksensa lailliseksi omistukseksi ja pitää köyhät riistettyinä. Se on vähän vilpillinen yhteiskuntasopimus, joka tuo hallitukseen, koska köyhät saavat siitä niin paljon vähemmän irti kuin rikkaat. Silti rikkaat eivät ole onnellisempia kansalaisyhteiskunnassa kuin köyhät, koska yhteiskunnan ihmiset eivät ole koskaan tyytyväisiä. Yhteiskunta saa ihmiset vihaamaan toisiaan siinä määrin, että heidän etunsa ovat ristiriidassa, ja parasta, mitä he voivat tehdä, on piilottaa vihamielisyytensä kohteliaisuuden naamion taakse. Rousseau ei siis pidä eriarvoisuutta erillisenä ongelmana, vaan yhtenä piirteenä pitkässä prosessissa, jossa ihminen vieraantuu luonnosta ja viattomuudesta.

omistuskirjoituksessa, jonka Rousseau kirjoitti toista puhetta varten esittääkseen sen Geneven tasavallalle, hän kuitenkin ylisti tuota kaupunkivaltiota siitä, että se oli saavuttanut ihanteellisen tasapainon ”luonnon ihmisten välille asettaman tasa-arvon ja heidän keskuuteensa asettaman epätasa-arvon välillä.”Hänen Genevessä havaitsemansa järjestely oli sellainen, jossa kansalaiset valitsivat parhaat henkilöt ja asettivat heidät korkeimpiin auktoriteettiasemiin. Platonin tavoin Rousseau uskoi aina oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan, jossa kaikki ihmiset ovat oikealla paikallaan. Ja kirjoitettuaan toisen puheen selittääkseen, miten ihmiset olivat menettäneet vapautensa menneisyydessä, hän jatkoi kirjoittaen toisen kirjan, Du Contrat social (1762; yhteiskuntasopimus), ehdottaakseen, miten he voisivat saada vapautensa takaisin tulevaisuudessa. Mallina oli jälleen Geneve: Ei Geneve sellaisena kuin se oli tullut vuonna 1754 Rousseaun palatessa sinne takaisin kansalaisoikeuksiaan, vaan Geneve sellaisena kuin se oli joskus ollut—eli Geneve sellaisena kuin Calvin oli sen suunnitellut.

yhteiskuntasopimus alkaa sensaatiomaisella avauslauseella: ”Ihminen syntyy vapaana, ja kaikkialla hän on kahleissa”, ja alkaa väittää, että ihmisten ei tarvitse olla kahleissa. Jos kansalaisyhteiskunta eli valtio voisi perustua aitoon yhteiskuntasopimukseen, toisin kuin epätasa-arvon alkuperää koskevassa puheessa kuvattu vilpillinen yhteiskuntasopimus, ihmiset saisivat itsenäisyytensä vastineeksi parempilaatuisen vapauden, nimittäin todellisen poliittisen eli tasavaltalaisen vapauden. Tällainen vapaus voidaan saada tottelemalla itse määrättyä lakia.

Rousseaun määritelmä poliittisesta vapaudesta herättää ilmeisen ongelman. Sillä vaikka voidaan helposti myöntää, että yksilöt ovat vapaita, jos he tottelevat vain itselleen määräämiään sääntöjä, niin se johtuu siitä, että jokainen yksilö on henkilö, jolla on yksi tahto. Yhteiskunta sitä vastoin on joukko ihmisiä, joilla on joukko yksilöllisiä testamentteja, ja ristiriita erillisten tahtojen välillä on yleismaailmallinen kokemus. Rousseaun vastaus ongelmaan on määritellä kansalaisyhteiskunta keinotekoiseksi henkilöksi, jota yhdistää yleinen tahto eli volonté générale. Yhteiskuntasopimus, joka tuo yhteiskunnan voimaan, on lupaus, ja yhteiskunta pysyy sellaisena kuin se on pantattu. Rousseaun tasavalta on yleisen tahdon luomus—tahdon, joka ei koskaan horju jokaisessa jäsenessä edistääkseen yleistä, yhteistä tai kansallista etua—vaikka se saattaa toisinaan olla ristiriidassa henkilökohtaisen edun kanssa.

Rousseau kuulostaa hyvin paljon Hobbesilta, kun hän sanoo, että sopimuksen mukaan, jolla he astuvat kansalaisyhteiskuntaan, ihmiset vieraannuttavat itsensä ja kaikki oikeutensa koko yhteisöön. Rousseau edustaa tekoa kuitenkin eräänlaisena oikeuksien vaihtona, jossa ihmiset luopuvat luonnollisista oikeuksistaan kansalaisoikeuksien vastineeksi. Sopimus on hyvä, sillä luovutetut oikeudet ovat arveluttavia oikeuksia, joiden toteutuminen riippuu yksinomaan yksilön omasta voimasta, ja vastineeksi saadaan oikeuksia, jotka ovat sekä laillisia että yhteisön kollektiivisella voimalla toteutettuja.

yhteiskuntasopimuksessa ei ole sen kummittelevampaa kohtaa kuin se, jossa Rousseau puhuu ”ihmisen pakottamisesta vapauteen.”Mutta olisi väärin tulkita nämä sanat niiden kriitikoiden tavalla, jotka pitävät Rousseauta modernin totalitarismin profeettana. Hän ei väitä, että koko yhteiskunta voidaan pakottaa olemaan vapaa, vaan ainoastaan, että satunnaiset yksilöt, jotka ovat intohimojensa orjuuttamia siinä määrin, että he ovat tottelemattomia lain edessä, voidaan väkisin palauttaa kuuliaisiksi heidän sisällään vallitsevalle yleisen tahdon äänelle. Henkilöt, jotka yhteiskunta pakottaa rikkomaan lakia, saatetaan Rousseaun mukaan takaisin tietoisuuteen omista todellisista intresseistään.

Rousseaulle on olemassa radikaali kahtiajako todellisen ja todellisen lain välillä. Todellinen laki, jota hän kuvasi diskurssissa epätasa-arvon alkuperästä, yksinkertaisesti suojelee vallitsevaa tilannetta. Yhteiskuntasopimuksessa kuvattu oikea laki on oikeudenmukainen laki, ja sen oikeudenmukaisuuden takaa se, että sen tekevät ihmiset kollektiivisessa ominaisuudessaan suvereeneina ja sitä tottelevat samat ihmiset yksilöllisissä ominaisuuksissaan alamaisina. Rousseau luottaa siihen, että tällaiset lait eivät voisi olla epäoikeudenmukaisia, koska on käsittämätöntä, että kukaan ihminen tekisi itselleen epäoikeudenmukaisia lakeja.

Rousseauta vaivaa kuitenkin se, että kansan enemmistö ei välttämättä edusta sen älykkäimpiä kansalaisia. Hän onkin Platonin kanssa samaa mieltä siitä, että useimmat ihmiset ovat tyhmiä. Näin ollen yleinen tahto, vaikka se on aina moraalisesti terve, on joskus väärässä. Siksi Rousseau ehdottaa, että kansa tarvitsee lainantajan—suuren mielen, kuten Solonin tai Lykurgoksen tai Calvinin—laatimaan perustuslain ja lakijärjestelmän. Hän jopa ehdottaa, että tällaisten lainantajien täytyy vaatia Jumalalta henkeytystä, jotta he voisivat suostutella Vähä-älyisen kansanjoukon hyväksymään ja hyväksymään sille tarjotut lait.

Tämä ehdotus toistaa samankaltaisen ehdotuksen Niccolò Machiavellilta, poliittiselta teoreetikolta, jota Rousseau suuresti ihaili ja jonka rakkaus tasavaltalaista hallintoa kohtaan hänellä oli. Vielä näkyvämpi Machiavellilainen vaikutus voidaan havaita Rousseaun kansalaisuskontoa käsittelevässä luvussa, jossa hän väittää, että kristinusko on totuudestaan huolimatta hyödytön tasavaltalaisena uskontona sillä perusteella, että se on suunnattu näkymättömään maailmaan eikä tee mitään opettaakseen kansalaisille niitä hyveitä, joita tarvitaan valtion palveluksessa, nimittäin rohkeutta, miehekkyyttä ja isänmaallisuutta. Rousseau ei mene niin pitkälle kuin Machiavelli ehdottaessaan pakanallisten kulttien elvyttämistä, mutta hän ehdottaa kansalaisuskontoa, jonka teologinen sisältö on minimaalinen ja jonka tarkoituksena on vahvistaa eikä estää (kuten kristinusko estää) taistelevien hyveiden viljelemistä. On ymmärrettävää, että Geneven viranomaiset, jotka olivat syvästi vakuuttuneita siitä, että heidän pienen tasavaltansa kansalliskirkko oli samaan aikaan todella Kristillinen kirkko ja isänmaallisuuden lastentarha, reagoivat vihaisesti Rousseaun yhteiskuntasopimuksen tuota lukua vastaan.

vuoteen 1762 mennessä, kun yhteiskuntasopimus julkaistiin, Rousseau oli kuitenkin luopunut ajatuksesta asettua Geneveen. Saatuaan kansalaisoikeutensa takaisin vuonna 1754 hän oli palannut Pariisiin ja Encyclopédien ympärille perustettuun ystäviensä seuraan. Mutta hän tuli yhä levollisemmaksi tällaisessa maailmallisessa yhteiskunnassa ja alkoi riidellä filosofitovereidensa kanssa. Artikkeli Encyclopédie aiheesta Geneve, kirjoittanut D ’Alembert at Voltaire’ s yllytys, järkytti Rousseau osittain ehdottamalla, että pastorit, kaupunki oli laskenut kalvinistinen ankaruus osaksi unitarian leväperäisyys ja osittain ehdottamalla, että teatteri olisi pystytetty sinne. Rousseau kiirehti painoon puolustamalla pastorien Kalvinistista puhdasoppisuutta ja hyökkäämällä taidokkaasti teatteria vastaan instituutiona, joka voisi vain vahingoittaa Geneven kaltaista viatonta yhteisöä.