Ruanda-Urundi
Ruanda Ja Burundi olivat kaksi itsenäistä kuningaskuntaa Suurten järvien alueella ennen Afrikan valtausta. Vuonna 1894 ne liitettiin Saksan keisarikuntaan ja niistä tuli lopulta kaksi Saksan Itä-Afrikan piirikuntaa. Nämä kaksi monarkiaa säilyivät osana Saksan epäsuoraa hallintopolitiikkaa, ja Ruandan kuningas (mwami) Yuhi V Musinga käytti Saksan tukea vahvistaakseen hallintaansa alempiarvoisia päälliköitä vastaan vastineeksi työvoimasta ja resursseista.
Belgian sotilasmiehitys, 1916 – 22edit
ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914. Saksan siirtomaiden oli alun perin tarkoitus säilyttää puolueettomuutensa Berliinin sopimuksen mukaisesti, mutta taistelut puhkesivat pian Saksan Itä-Afrikan ja Belgian Kongon välisellä rajalla Kivu-ja Tanganjika-järvien ympäristössä. Osana liittoutuneiden Itä-Afrikan sotaretkeä belgialaiset joukot valtasivat Ruandan ja Urundin vuonna 1916. Saksalaisjoukot alueella olivat pieniä ja pahasti alakynnessä. Ruanda miehitettiin huhti-toukokuussa ja Urundi kesäkuussa 1916. Syyskuuhun mennessä suuri osa Saksan Itä-Afrikasta oli Belgian miehittämä ulottuen niinkin kauas etelään kuin Kigomaan ja Karemaan ja niinkin kauas itään kuin Taboraan nykyisessä Tansaniassa. Ruandassa ja Urundissa belgialaiset ottivat vastaan joitakin siviilejä, jotka vastustivat kuninkaiden itsevaltaista käytöstä. Vallattua aluetta hallinnoi Belgian sotilaallinen miehitysviranomainen (”Belgian miehitetty Itä-Afrikan alue”), kunnes lopullinen päätös sen poliittisesta tulevaisuudesta on tehty. Kuninkaallisen komissaarin johtama hallinto perustettiin helmikuussa 1917 samaan aikaan, kun britit käskivät Belgian joukot vetäytymään Taboran alueelta.
Kansainliiton mandaatti, 1922–46edit
ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa solmittu Versailles ’ n rauhansopimus jakoi Saksan siirtomaavallan liittoutuneiden kesken. Saksan Itä-Afrikka jaettiin siten, että Tanganjika jaettiin briteille ja pieni alue Portugalille. Belgialle annettiin Ruanda-Urundi, vaikka se edusti vain murto-osaa niistä alueista, jotka Belgian joukot olivat jo miehittäneet Itä-Afrikassa. Belgialaiset diplomaatit olivat alun perin toivoneet, että Belgian valtaukset alueella voitaisiin vaihtaa Portugalin alueelle Angolassa Kongon pääsyn laajentamiseksi Atlantin valtamerelle, mutta tämä osoittautui mahdottomaksi. Kansainliitto myönsi Ruanda-Urundin virallisesti Belgialle B-luokan mandaatiksi 20. heinäkuuta 1922. Pakollinen järjestelmä oli kiistanalainen myös Belgiassa, ja Belgian parlamentti hyväksyi sen vasta vuonna 1924. Toisin kuin siirtomaat, jotka kuuluivat sen siirtomaavaltaan, mandaatti oli teoriassa kansainvälisen valvonnan alainen Kansainliiton pysyvän Mandaattikomission (PMC) kautta Genevessä Sveitsissä.
Belgian hallinto alkoi toimia aktiivisesti Ruanda-Urundissa vuosina 1926-1931 Charles Voisinin kuvernöörinä. Uudistukset tuottivat tiiviin tieverkon ja paransivat maataloutta, jolloin alettiin viljellä puuvillan ja kahvin rahakasveja. Kuitenkin, neljä suurta nälänhätää ei tuhonnut osia mandaatin jälkeen sadon epäonnistumisia 1916-1918, 1924-26, 1928-30 ja 1943-44. Belgialaiset olivat huomattavasti saksalaisia enemmän mukana alueella, erityisesti Ruandassa. Huolimatta mandaattisäännöistä, joiden mukaan belgialaisten oli kehitettävä alueita ja valmisteltava niitä itsenäisyyteen, Belgian Kongossa harjoitettua talouspolitiikkaa vietiin itään: belgialaiset vaativat, että alueet ansaitsevat voittoa emämaalle ja että kaiken kehityksen on tultava alueelta kerätyistä varoista. Nämä varat tulivat enimmäkseen laajasta kahvinviljelystä alueen rikkailla tuliperäisillä mailla.
toteuttaakseen visionsa belgialaiset laajensivat ja konsolidoivat alkuperäisiin instituutioihin perustuvaa valtarakennetta. Käytännössä he kehittivät tutsien hallitsevan luokan, joka muodollisesti kontrolloi pääosin Hutuväestöä, kahden mwamin yleisen hallinnon alaisen päällikkö-ja alipäällikköjärjestelmän kautta. Nykyinen rotutiede ja eugeniikka johtivat belgialaisiin hallintopitäjiin, joiden mielestä tutsit olivat geneettisesti läheisempää sukua eurooppalaisille kuin hutut, jotka ansaitsivat vallan. Jotkut kiertäneet oppineet, kuten John Hanning Speke, levittivät Haamilaista hypoteesia, jonka mukaan tutsit polveutuivat ”mustista valkoihoisista”, jotka hyökkäsivät Eurooppaan ja olivat kaikkien ”sivistyneempien” afrikkalaisten kansojen esi-isiä. Siinä missä ennen siirtomaavaltaa Hutuilla oli ollut jonkinlainen rooli hallinnossa, belgialaiset yksinkertaistivat asioita jäsentämällä yhteiskuntaa edelleen etnisillä linjoilla. Hutujen viha tutsien ylivaltaa kohtaan kohdistui paljolti Tutsieliittiin eikä kaukaiseen siirtomaavaltaan. Hallinto syrjäytti musingan marraskuussa 1931 nimellä Mwami of Ruanda, kun häntä syytettiin epälojaalisuudesta. Hänet korvasi hänen poikansa Mutara III Rudahigwa.
vaikka Belgia lupasikin Kansainliitolle edistävänsä koulutusta, se jätti tehtävän katolisten lähetysasemien ja enimmäkseen protestanttien tukemille lähetysasemille. Katolisuus laajeni nopeasti afrikkalaisen väestön kautta tämän seurauksena. Eliittikoulu, Groupe Scolaire d ’ Astrida perustettiin vuonna 1929, mutta vielä vuonna 1961, vähän ennen itsenäistymistä, alle 100 afrikkalaista oli koulutettu yli keskiasteen. Politiikka oli halvan holhouksen politiikkaa, kuten Belgian erityisedustaja johtokunnan kokouksessa selitti: ”todellinen työ on muuttaa Afrikkalainen hänen olemuksensa, muuttaa hänen sielunsa, tehdä niin, että on rakastettava häntä ja nautittava päivittäisestä yhteydenpidosta hänen kanssaan. Hänet on parannettava ajattelemattomuudestaan, hänen on totutettava itsensä elämään yhteiskunnassa, hänen on voitettava saamattomuutensa.”
United Nations trust territory, 1946–62Edit
Kansainliitto lakkautettiin virallisesti huhtikuussa 1946, koska se ei kyennyt estämään toista maailmansotaa. Joulukuussa 1946 uusi elin äänesti Ruanda-Urundin mandaatin lopettamisesta ja sen korvaamisesta uudella ”Trust territorion”statuksella. Valvonnan järjestämiseksi PMC: n korvasi Yhdistyneiden Kansakuntien Trusteeship Council. Siirtymiseen liittyi lupaus, että belgialaiset valmistaisivat alueen itsenäisyyttä varten, mutta belgialaiset katsoivat, että alueen valmistautuminen itsehallintoon kestäisi useita vuosikymmeniä ja halusivat prosessin kestävän tarpeeksi kauan ennen kuin se tapahtuu.
itsenäistyminen tuli pitkälti muualla tehtyjen toimien seurauksena. Afrikkalainen antikolonialistinen nationalismi syntyi Belgian Kongossa 1950-luvun lopulla ja belgialaiset vakuuttuivat siitä, etteivät he voi enää hallita aluetta. Levottomuuksia puhkesi myös Ruandassa, jossa monarkia syöstiin vallasta Ruandan vallankumouksessa (1959-1961). Grégoire Kayibanda johti hallitsevaa ja etnisesti määriteltyä hutujen vapautusliikkeen puoluetta (Parti du Mouvement de l ’ Emancipation Hutu, PARMEHUTU) Ruandassa, kun taas vastaava kansallisen edistyksen liitto (Union pour le Progrès national, UPRONA) Burundissa yritti tasapainottaa keskenään kilpailevia hutujen ja tutsien etnisiä vaatimuksia. Belgian Kongon itsenäistyminen kesäkuussa 1960 ja sitä seurannut poliittisen epävakauden kausi ajoivat nationalismia Ruanda-Urundissa entisestään, eikä UPRONAN johtajan Louis Rwagasoren, myös Burundin kruununprinssin, salamurha lokakuussa 1961 pysäyttänyt liikettä. Ruanda-Urundi itsenäistyi 1. heinäkuuta 1962 ja hajosi perinteiseen tapaan itsenäiseksi Ruandan tasavallaksi ja Burundin kuningaskunnaksi. Kesti vielä kaksi vuotta, ennen kuin kaksikon hallituksesta tuli täysin erillinen.