Saigonin kukistumisen muistaminen, 45 vuotta
kun muistelen Vietnamia huhtikuussa 2019, Yhdistymispäivä avattiin rytinällä ympäri maata. Viikkoa aiemmin Saigonin Alue 1 oli täynnä toimintaa. Lavat ja kopit reunustivat kävelykatua Rex-hotellin edessä silmänkantamattomiin hotellin kattobaarista, joka oli täynnä taustalla helisevien viiden hullutuksen kaikuja.
30.huhtikuuta 2019 seuranneella viikolla matkustin Hanoihin. Siellä Hoan Kiem-järveä ympäröivä kehätie oli sulkeutunut ympyränmuotoiseksi huvihalliksi jalankulkijoille. Myöhään illalla musiikkiesitystä katselleessa väkijoukossa isä piteli pientä lastaan sylissään, nuori poika oli pukeutunut pyjamaan ja hänellä oli päässään hattu, johon oli kirjailtu teksti ’USA’.
30.huhtikuuta 1975 sekä Saigon että Hanoi näyttivät hyvin erilaisilta – he olivat hyvin erilaisia. Vietnamin tasavallan armeijan (ARVN) ja amerikkalaisten joukkojen paetessa Saigonista, ryntäten Huey-helikoptereihin, jotka olivat asemissa rakennusten huipuilla, kuten sudenkorennot, Vietnamin kansanarmeijan (PAVN) joukot sulkeutuivat kaupunkiin joka puolelta kohdaten vain vähän vastarintaa. Hanoissa, keskellä Vietnamin demokraattisen tasavallan (DRV) vastarintaa ranskalaista kolonialismia ja amerikkalaista imperialismia vastaan, väestö odotti 30 vuotta kestäneen sodan uuvuttaman kaupungin raunioissa.
”muistan parhaiten sen, että vuoden 1974 lopulla minut kutsuttiin Lộc Ninhiin osallistumaan koulutuskurssille oppimaan välittömistä ja tulevista tehtävistä”, trưưng Hiếu kertoi kotonaan Hanoissa vuonna 2019. Hiếu, joka oli jo Etelä-Vietnamissa vuoden 1975 alussa sotilaana ja sotataiteilijana, muisti ARVN-sotilaiden heikentyneen moraalin jo silloin, kun kylän hamletien hallinta oli kulunut heidän ja PAVNIN kommunististen joukkojen ja kansan vapautusarmeijan (PLAF) välillä.
tarvitsin levytystä Voitonpäivään Saigonissa. Esimerkiksi Saigonin asukkaiden päivittäisestä toiminnasta. Kaupunkia ei tuhottu, ei kylvetty veressä. Sähköt olivat edelleen päällä iltaisin, jotta ihmiset saattoivat mennä ulos nauttimaan yötoiminnastaan
veteraanitoimittaja ja Pohjois-Vietnamin sotataiteilija Phạm Thanh Tâm
”eräänä aamuna”, jatkoi Hiếu, ”luokkien johtaja käski meidät kaikki kokoontumaan kokoukseen. Kun olimme kokoontuneet yhteen, hän sanoi: ’Menkää takaisin yksikköihinne. Aika on koittanut. Jos myöhästyt,myöhästyt.””
the order had been given; hyökkäys Saigoniin oli lähellä. Sana olisi kulkenut murtumattomassa viestiketjussa, joka oli koordinoinut kommunistien DRV: n ja Kansallisen vapautusrintaman (NLF) sotaponnisteluja. PAVN – ja PLAF-joukkojen ollessa liittoutuneet Etelä-Vietnamissa, miten hyökkäys tapahtuisi tai miltä se näyttäisi, olisi kuitenkin pidetty salassa.
”joten palasimme yksikköihimme”, Hiếu sanoi. ”Tuolloin tunnelma oli jo helisevä. Eräänä päivänä metsässä kävellessämme kuulimme panssarivaunujen äänen. Kysyimme toisiltamme: ’Hitto, miksi täällä kuuluu panssarivaunujen ääntä?’Sitten yksi yhteyshenkilö sanoi:’ te pysytte täällä, minä menen ulos katsomaan.’Hän juoksi ulos ja tuli sitten takaisin ja sanoi meille:’ ne ovat meidän tankkeja! Näin puoliksi sinisen ja puoliksi punaisen lipun .”
Hiếu ja hänen yksikkönsä lähestyivät saigonia lounaasta kelluen vàm Cỏ-joen yli suljetuissa säiliöissä ja Nhà Bèn sataman kautta. Pohjoisessa Nguyễn Thanh Châu liittyi Panssarisaattueeseen, joka kulki kaislojen tasangon ja Mekongin suiston mangrovemetsien halki. Paikanpäällä Ba Remin kanaalin ylityspaikalla Chau maalasi saattueen odottaen uusia käskyjä. Toisessa hänen maalauksessaan, jota hallitsevat laskevan auringon violetit sävyt, näkyy Neuvostovalmisteisten T-54-panssarivaunujen saattue marssimassa Saigonin laitamilla, osana lopullista hyökkäystä Saigoniin, joka valtaisi kaupungin ja päättäisi sodan.
veteraanitoimittaja ja Pohjois-Vietnamin sodan taiteilija Phạm Thanh Tâm liittyi hyökkäykseen Saigoniin koillisesta. Tâm oli siinä mielessä ainutlaatuisessa asemassa, että Saigonin vapauttaminen ei ollut hänen ensimmäinen, vaan toinen kokemuksensa voitosta itsenäisyystaistelussa.
hän oli ollut paikalla, kun tykit lakkasivat paukkumasta Điện Biên Phủn taistelussa lähes tasan 21 vuotta aiemmin, jättäen hiljaisuuden niin luonnottoman hiljaiseksi, että hän kuuli huuliharpun soivan taistelukentällä Ranskan siirtomaajoukkojen voiton jälkeen.
Saigonin sisällä Tâm kertoi yllättävän normaalista kohtauksesta.
”taistelutoimittajana”, hän sanoi Witness Collectionin haastattelussa kesäkuussa 2017, ”Minun oli tallennettava Saigonin voitonpäivän tunnusmerkit. Esimerkiksi Saigonin asukkaiden päivittäisestä toiminnasta. Kaupunkia ei tuhottu, ei kylvetty veressä. Sähköt olivat päällä vielä iltaisin, jotta ihmiset pääsivät ulos nauttimaan yöaktiviteeteistaan.”
silti tâmille ilmapiiri oli hyvin erilainen Saigonissa Hanoihin verrattuna, rehottavat hyödykemainokset jyrkässä ristiriidassa Hanoin utilitarismin kulttuurin kanssa. Tâm huomasi myös autonvalmisteita, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja romaanin kaikuja länsimaisista yökerhoista, joita hän piti merkittävinä.
Trưóng Hiếu päätti ikään kuin unessa vierailla kohteessa, josta oli jo kauan kuullut: Saigonin eläintarhassa. Saavuttuaan eläintarhaan tyhjänä vierailijoista hän ja hänen kollegansa löysivät nopeasti eläintenhoitajan talon ja ohittivat aitauksen, jossa oli nälkiintyneitä, riutuneita tiikereitä.
”kysyimme eläintenhoitajalta, onko hänellä mitään ruokittavaa”, Hiếu sanoi. ”Hän sanoi:’ kukaan ei tuonut heille lihaa. Nyt minulla on vain muutama kana häkissäni. Käskin hänen tuoda kanat ulos. Hän toi ne ulos ja me heitimme ne tiikerien häkkiin. Tiikerit nousi ylös ja nappasi kanat. Ne näyttivät säälittäviltä syödessään kanoja. Sinä päivänä luulin, että pelastin tiikerit.”
vapautuksen jälkeisinä päivinä kaupunkiin kerääntyi muita taiteilijoita. Eräässä tapauksessa kaksi eri puolilta maailmaa tullutta taiteilijaa kokoontui Continental-hotellin kuistille katselemaan Caravelle-hotellin oopperatalon aukiolle.
Stephan Koester, elokuvantekijä Länsi-Saksasta, saapui Saigoniin Pohjois-Vietnamin pääministerin Phăm Văn đồngin puolesta 27. huhtikuuta 1975 dokumentoimaan voittoa siitä, mitä hän kuvasi elokuvassaan Erfolgsbericht: ”Vietnamin sodan parempia sosialisteja missään muualla.”Hanoista kotoisin oleva sotataiteilija Nguyễn Ðức Thọ saapui Saigoniin vapautumisen jälkeen.
Koester ei saanut otetta ”koodatuista viesteistä Amerikkalaisradiossa, jotka kehottivat ulkomaalaisia ja valitsivat vietnamilaisia välittömään evakuointiin helikoptereilla.”
se, että Saigon kukistuisi lähipäivinä, oli joillekin käsittämätön ajatus, kuten Koester kertoi siellä tuolloin olleen ruotsalaisen toimittajan ennustuksen: ”’se saattaa kestää kauan’, hän sanoi. Saigon on kaukana vangitsemisesta. Vaikka olet täällä kuvaamassa sitä, 30-vuotinen sota ei ole ohi.”Amerikkalaisen ammusvaraston räjähtäessä kuuluneet räjähdysten äänet olivat eri mieltä.
muutama päivä vapautumisen jälkeen Koester kuvasi Nguyễn Ðức Thọin piirtämässä Caravelle-hotellia. He muistelevat kohtaamista lämmöllä vielä tänäkin päivänä. Istuen Continental-hotellin kuistikahvilassa ystävänsä kanssa Thọ tilasi lager-oluen-joka oli ristiriidassa Hanoissa normaalisti nauttimansa Bia hơin (tuoreen oluen) kanssa-ja alkoi vetää. ”Näin myös toimittajan ja muiden ihmisten ottavan kuvia ja puhuvan englantia”, thọ sanoi. ”Mutta myöhemmin hänen kirjeessään sain selville, että hän oli toimittaja Länsi-Saksasta. Hän suhtautui Vietnamiin myötämielisesti ja tuli auttamaan Vietnamia. Hän sanoi niiden olevan arvokkaita muistoja.”
”olin kohtelias ja sanoin hei, mutta emme puhuneet”, Koester sanoi sähköpostihaastattelussa marraskuussa 2019. ”Haluaisin tavata hänet uudelleen-ottaa oluen tai kaksi.”
filmikuvia Nguyễn Ðức thọ sketching the Caravelle Hotel, kuvannut Stephan Koester. Oikealla: Thọn luonnos. Luotto: Todistajakokoelma
eri näkökulmista katsottuna Saigonin vapautuminen vie monissa sävyissä ja sävyissä. Kaupungista vetäytyville viimeinen vilaus Saigonin loitontumisesta ylhäältä oli varmasti helpotus, sillä pelko ja ahdistus mahdollisesta kostosta suli pois. Panssarivaunujen rauhoittavan Helinän rinnalla marssiville todellisuus Saigoniin pääsemisestä epäilemättä juurrutti ylpeyden ja ilon hetken. Niille, jotka tapasivat ensimmäistä kertaa, myöhemmin uudelleen tulevaisuudessa, Saigonin kukistumisesta tuli yhteinen muisto.
Yhdistymispäivän 45-vuotisjuhla on kuitenkin epäilemättä juhlahetki. Mielenkiintoista on, että tänä Covid-19-aikana se on myös tärkeä muistutus siitä, miten maailma kehittyy. Koronavirukseen on kuollut Amerikassa tähän mennessä enemmän ihmisiä kuin amerikkalaisia varusmiehiä Vietnamin sodassa. Vietnam puolestaan on toistaiseksi ilmoittanut nollasta kuolonuhrista.
joten kaikille niille, jotka Vietnamissa rohkeasti ja älykkäästi taistelevat ennennäkemätöntä pandemiaa vastaan itsenäisenä kansakuntana, hyvää Yhdistymispäivää.