Search for:

torstai 16.1.2020/1 kommentti

on hämmästyttävää, miten suuri vaikutus lapsuudellamme voi olla meihin. Juuri eilen huomasin kikattavani nähdessäni pieniä vihreitä raakoja guavia, jotka roikkuivat puustamme aivan keittiömme ulkopuolella.

kikatin, koska tuo näky toi minut ajassa taaksepäin. Kaksikymmentä vuotta sitten olin kuusi tai seitsemän. Nautin niistä vihreistä hedelmistä. Jostain kumman syystä Pidin raa ’ an guavan syömisestä. En koskaan anna niiden kypsyä ennen kuin nostan ne puusta käsin, vaikka niiden syöminen merkitsisi sitä, että minun oli sylkäistävä liha ulos jokaisen suupalan jälkeen. Se oli yksinkertaisesti liian hapokas, jotta olisin voinut niellä sen.

silti lapseni makuaisti rakasti kitkerää, joskus hapanta raakaa guavalihaa, jossa oli lehtevä maku.

mieltymykseni tähän vihreään hedelmään johti moniin riitoihin ympärilläni olevien aikuisten kanssa. He yrittivät jatkuvasti estää minua ottamasta niitä käsin. He jopa varoittivat minua siitä, että lopulta sairastuisin, jos söisin edelleen raakoja hedelmiä. Se oli jatkuvaa taistelua, jota he eivät koskaan voittaneet. En vain välittänyt niistä. Olin vakuuttunut, että he halusivat minun vain antavan hedelmien kypsyä, jotta he voisivat nauttia niistä ilman minua.

en pitänyt kypsästä hedelmästä lainkaan. Ei välttämättä siksi, etten olisi pitänyt sen mausta, vaan siksi, että kypsät guavat pelottivat minua.

pelkoni tätä hedelmää kohtaan perustui niihin lapsuuden tarinoihin, joita he kertovat joko tekemään vaikutuksen tai pelottelemaan ajattelematta, miten se voisi oikeasti vaikuttaa sinuun. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se tuli, mutta joku oli kertonut minulle, että keltainen täysin kypsä hedelmä sai vaaleanpunaisen lihansa monista madoista, jotka tunkeutuivat siihen. Tuo lausunto riitti pelottamaan minua.

niinä harvoina kertoina, kun minulle ojennettiin kypsää guavaa, näin sen lihan liikkuvan. En koskaan osannut päättää, oliko se vain mielikuvitukseni hedelmä vai ei. Olinhan nähnyt pihallamme aiemmin niin paljon vaaleanpunaisia kastematoja. He voisivat tosiaan kiivetä tuohon guavapuuhun ja asuttaa sen hedelmiä. Tai niin minä luulin. Miten muuten sen liha voisi olla niin vaaleanpunaista?

raa ’ an guavan syömisestä oli siten tullut ainoa keinoni välttää matojen syömistä samalla, kun nautin hedelmistä yhtä paljon kuin kaikki muutkin.

tänään, 28-vuotiaana, tiedän, että vilkas mielikuvitukseni teki minulle lapsena monia temppuja. Tiedän myös, että vaikka guavilla voi olla matoja, se ei tarkoita, että niillä kaikilla on, eikä että ne saavat vaaleanpunaisen lihansa sieltä. Silti en vieläkään saa itseäni haukkaamaan sitä hedelmää. Voin ylpeänä sanoa, että olen kuitenkin ponnistellut kovasti ja totutellut sen makuun.

vaikka saatan syödä niitä pieniä määriä, yritän kouluttaa makuaistiani arvostamaan guava-leivonnaisia. Toivottavasti saan lopulta myös maistaa guava-hyytelöä ja guava-tahnaa, jota teemme täällä Haitissa. Raa ’ at hedelmät ovat aivan eri asia. Sen syöminen vie jonkin aikaa. Syytän siitä tarinasta, joka jätti minulle elinikäiset arvet. Kikattaessani viimeisen kerran lupaan, etten koskaan pelottele lapsiani tällaisilla tarinoilla.

i julkaisi tämän artikkelin ensimmäisen kerran 17.syyskuuta 2014. Vuoden 2020 versio sisältää uudistetun tekstin ja uusia kuvia.