Sekahallinto

Cicerosta tuli renessanssin aikana erittäin arvostettu ja monet hänen ajatuksistaan omaksuttiin. Polybios löydettiin myös uudelleen ja sekahallitusten myönteisestä näkemyksestä tuli renessanssin valtiotieteen keskeinen osa, joka integroitui kehittyvään tasavaltalaisuuskäsitykseen. Minimoidakseen poliittisen vallan väärinkäytön Jean Calvin kannatti aristokratian ja demokratian yhdistelmää parhaana hallitusmuotona. Hän ylisti demokratian etuja:”se on korvaamaton lahja, Jos Jumala sallii kansan valita ylivaltansa ja hallitsijansa”. Tavallisten miesten ja naisten oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi Calvin suosi myös vallan jakamista useille poliittisille instituutioille (vallanjako). Sekalaisista hallitusteorioista tuli erittäin suosittuja Valistusaikana, ja niitä käsittelivät yksityiskohtaisesti muun muassa Thomas Hobbes, John Locke, Giambattista Vico, Montesquieu, Jean-Jacques Rousseau ja Immanuel Kant. Aikalaistensa lisäksi vain Montesquieu tuli laajalti tunnetuksi vallanjaon käsitteen kirjoittajana (vaikka hän kirjoittikin pikemminkin niiden ”jakamisesta”).

joidenkin tutkijoiden, esimerkiksi Heinrich August Winklerin, mukaan käsite vaikutti myös Yhdysvaltain perustuslain kirjoittajiin, jotka perustivat ajatuksen tarkistuksista ja tasapainoista osittain antiikin teoriaan. Britannian perustuslaki viktoriaanisen ajan parlamentin kanssa koostuu suvereeni (monarkia), House of Lords (aristokratia) ja House of Commons (demokratia) on erinomainen esimerkki sekoitettu perustuslain 19th century. Tämän poliittisen järjestelmän juuret olivat kahdessa toisiinsa läheisesti liittyvässä kehityksessä 1600-luvun Englannissa. Ensin sarja poliittisia mullistuksia-sisällissota (Puritaanivallankumous), syrjäytymiskriisi 1679-1681 ja loistava vallankumous 1688. Toiseksi kiihkeä julkinen keskustelu parhaasta, liberaalimmasta ja vakaimmasta hallitusmuodosta. Sen tärkeimmät osallistujat olivat John Milton, John Locke, Algernon Sidney ja James Harrington. Heidän ajattelustaan tuli radikaalin Whig-ideologian perusta. Se ” kuvasi kahdenlaisia poliittisen vapauden uhkia: kansan yleinen rappeutuminen, joka aiheuttaisi pahojen ja despoottisten hallitsijoiden tunkeutumisen maahan ja toimeenpanovallan tunkeutumisen lainsäätäjälle, yritys, jonka tämä valta aina teki alistaakseen sekahallituksen suojaaman vapauden. Amerikan vallankumous paljasti, että tämä radikaali whigien käsitys politiikasta oli juurtunut syvälle amerikkalaisten mieliin. Radikaalit Whig-käsitykset politiikasta saivat laajaa kannatusta Amerikassa, koska ne elvyttivät protestanttisen kulttuurin perinteisiä huolenaiheita, jotka olivat aina lähentyneet puritanismia. Se, että moraalinen rappio uhkasi vapaata hallitusta, ei voinut tulla yllätyksenä kansalle, jonka isät olivat paenneet Englannista syntiä pakoon”. 1700-luvun Whigit, tai commonwealthmen, kuten John Trenchard, Thomas Gordon ja Benjamin Hoadly ”ylistivät monarkian, aristokratian ja demokratian sekamuotoista perustuslakia, ja he katsoivat Englannin vapauden sen ansioksi; ja Locken tavoin he olettivat luonnon valtion, josta syntyivät oikeudet, jotka molemminpuolisella suostumuksella luotu kansalaispolitiikka takasi; he väittivät, että sopimus muodosti hallituksen ja suvereniteetin kansassa”. Sekahallinto on siis sekä brittiläisen nykymuotoisen demokratian, perustuslaillisen monarkian että amerikkalaisen mallin eli tasavaltalaisuuden ydin.

Yhdysvaltain perustuslain ”isä” James Madison totesi Federalistisessa paperissa nro 40, että vuoden 1787 perustuslaillinen konventti loi sekamuotoisen perustuslain. Madison viittasi Polybiukseen Federalistisessa paperissa nro 63. Paljon tärkeämpää oli kuitenkin se, että” useimmat ”ajatukset, jotka Amerikan vallankumoukselliset laittoivat poliittiseen järjestelmäänsä,”olivat osa 1700-luvun rahvaanmiesten suurta perinnettä, radikaalia Whig-ideologiaa”.