1800-luvun mielenterveys

jo vuodelta 1670 peräisin olevat tiedot osoittavat, että yksityisiä mielenterveyslaitoksia eli ”hullujenhuoneita” oli olemassa, mutta vasta sata vuotta myöhemmin niitä yritettiin tarkastaa ja säädellä.

tähän aikaan mielenterveyshoitoa ei ollut kehitetty, joten nykyään tunnistettavia ja hoidettavia tiloja pidettiin hulluuden merkkeinä. Oireilevat suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle ja jätettiin hyvin usein kuolemaan kurjissa ja epäinhimillisissä oloissa. Ajan myötä yhteiskunta käyttäisi näitä laitoksia paikkoina lukitakseen pois ne, jotka heidän mielestään eivät olleet ”heidän kaltaisiaan”, mukaan lukien ne, joilla on nyt matalan tason oppimisvaikeuksia.

melankolia, tahallisuus ja ”pahojen henkien riivaus” saattoivat olla syitä sitoutua hullujenhuoneeseen. Aviomiehet, joilla oli varaa maksaa myötätuntoiselle lääkärille, saattoivat vangita vaimonsa hullujenhuoneelle ilman muuta oikeudenmukaista syytä kuin että he eivät totelleet puolisoaan. Vaikka sisällä vanki ei ollut oikeudellisia oikeussuojakeinoja eikä keinoja taistella niiden vapauttamiseksi, koska he eivät olleet yhteydessä vierailijoihin.

psykiatrian tiede alkoi toden teolla kehittyä vasta 1700-luvulla, ja sen mukana tuli muutoksia yhteiskunnan tavassa kohdella mielisairaita. 1700-luku oli suuren pohdinnan ja ”valistuksen” aikaa, joka johti yhteiskunnan kyseenalaistamiseen ja tieteen muutoksiin, joissa pahoihin henkiin uskomista pidettiin taikauskona. Lääkärit ja tiedemiehet alkoivat ymmärtää aivojen ja hermoston toimintaa, ja niin alkoi mielenterveyden hoidon hidas eteneminen.

vuoden 1774 Lunacy Act-laki aloitti sääntelyn siten, että ennen kuin henkilö voitiin tuomita, hullujenhuone oli rekisteröitävä ja tarkastettava vuosittain, ja keskusviranomaisen oli pidettävä rekisteriä kaikista vangeista. Teko oli valtava edistysaskel, vaikka se ei estänyt täysjärkisten ihmisten säilöönottoa. Se ei myöskään antanut tuomareille valtuuksia vapauttaa ihmisiä, vaikka säännölliset tarkastukset helpottivat heidän vapauttamisanomustaan. Yrjö III: n murhayrityksen jälkeen vuonna 1800 hyväksyttiin Criminal Lunacy Act, jota seurasi kahdeksan vuotta myöhemmin kreivikunnan Turvapaikkalaki, jossa rakennettiin uusia laitoksia nimenomaan mielenvikaisille rikollisille. Tästä alkoi prosessi, jossa potilaita, joilla oli mielenterveysongelmia, arvioitiin ja lähetettiin eri laitoksiin heidän tilansa luonteen mukaan.

1800-luvun vaihteessa mielenvikaisuus nousi esiin hallitsijan sairastuttua laajalti, kun Yrjö III kärsi mielenvikaisuudesta vuodesta 1788 kuolemaansa 1820 saakka. Pian tämän jälkeen Surreyn hullujenhuoneiden lääkäri ja tarkastaja Alexander Morison alkoi luennoida mielisairauksista, jotka olivat ensimmäiset viralliset luennot psykiatriasta. Kuitenkin, vaikka tämä uusi löytyi kiinnostusta syyt ja hoito mielisairaus, se ei ollut 1833 Madhouse muutos Act, joka oli vastuussa siitä, miten potilaita hoidettiin aikana viktoriaanisen aikakauden, mutta 1834 huono laki. Tämä laki oli vastuussa mielisairaaloiden ja muiden vastaavien laitosten määrän lisääntymisestä, koska useimmat niistä, jotka olivat asettuneet tai asettuneet pysyvästi asumaan työlaitoksiin, olivat niitä, jotka eivät kyenneet huolehtimaan itsestään: lapsia, joten rakennettiin enemmän orpokodeja; sairaita, niin rakennettiin enemmän sairaaloita; tai niitä, joilla oli mielisairaus tai oppimisvaikeuksia, ja niin rakennettiin lisää mielisairaaloita.

pitkin 1800-luvun jälkipuoliskoa oli erilaisia yrityksiä parantaa mielisairaaloihin pidätettyjen oloja, ja aatteen puolustajat, kuten Shaftesburyn jaarli Lordi Ashley, hyväksyivät useita parlamentin säädöksiä. Tästä huolimatta mielenterveysongelmista, kuten skitsofreniasta, kärsivien ja kehitysvammaisten tai oppimisvaikeuksista kärsivien välillä ei ollut eroa ennen vuoden 1886 Idioottilakia, joka mahdollisti ”idioottimaisten mielisairaaloiden” tai ”henkisten puutossiirtokuntien”rakentamisen.